1856-1870 | Suurteollisuuden alku

• Kaupungin teollistumisen ensiaskeleet
• Lennätin Poriin vuonna 1859
• Suomen markka tulee käyttöön vuonna 1860
• Höyryn käyttö sallitaan sahoissa vuonna 1857 ja sahausta koskevat rajoitukset poistetaan 1861
• 1860-luvun kato- ja nälkävuodet
• Katastrofivuosi 1866
• Ammattikuntalaitos lakkautetaan vuonna 1868
• Isosannan teollisuusalue syntyy.

Kone- ja metalliteollisuus

Porin Konepaja (1858 – )

Metsäteollisuus

Isonsannan höyrysaha (1862 – 1940-luku)

Elintarviketeollisuus

F.E. Grönvallin panimo (1862 – 1898)
S. J. Franckin likööritehdas (1866 – ?)
K. A. Nordgrenin viinanpolttimo (1866 – 19??)
P. Larssonin likööritehdas (1866 – ?)

Kemiallinen teollisuus

Teknokemiallinen tehdas (1863 – ?)
S. Kalmin tulitikkutehdas (1869, toimi yhden vuoden)

Savipiipputehtaat ja kaakelitehtaat

J. G. Kellanderin savipiipputehdas (1856 – 1860)
F. A. Stenbergin savipiipputehdas (1860 – 1885)
F. N. Stenbergin kaakelitehdas (1860 – ?)
G. O. Idbergin savipiipputehdas (1862 – 1876)
Helanderin savipiipputehdas (1868 – 1885)

Kirjapainot

Björneborgs tidning och trykkeri Ab (1860 – 1865, 1873 – 1965)
Satakunnan kirjapaino (1864 – 1918)

Karttatehtaat

Karttatehdas (1856 – ?)
J. Helenin karttatehdas (1858 – ?)
C. Cajalénin karttatehdas (1858 – 1876)

Muut

G. Sohlströmin nappitehdas (1857 – 1863)
G. Gehlerin englantilainen nahka-karvuutehdas (1859 – 1866?)
Isonsannan naulatehdas (1864 – 1866)
J. Weckmanin nahkatehdas (1868, toimi yhden vuoden)

Maahanmuutto käsitetään Suomessa usein varsin uudeksi ilmiöksi. Tosiasiassa monet tunnetut suvut ja heidän jälkeensä jättämät tuotemerkit kätkevät taakseen palan suomalaista maahanmuuttohistoriaa. Suomessa kaikkien tuntemien tuotemerkkien, kuten Fazerin, Finlaysonin, Pauligin ja Sinebrychoffin takana ovat muualta Euroopasta Suomeen muuttaneet henkilöt. Suurin osa maahanmuuttajista oli kuitenkin lähtöisin naapurimaista, etupäässä Ruotsista ja Venäjältä. Venäläiset toivat tullessaan muun muassa sateenvarjot ja jäätelön.

Suomessa oli jo keskiajalla ulkomaalaisia, mutta heitä on vaikea määritellä siitä syystä, että Suomi oli vain epämääräinen osa Ruotsin valtakuntaa, jonka vakinaiset asukkaat olivat kaikki Ruotsin alamaisia. Suomen tärkeimmät virkamiehet olivat joko ruotsalaisia tai saksalaisia. Porissa kävi ulkomaalaisia kaupungin perustamisesta lähtien ja monet asuivat täällä vain väliaikaisesti. Lyypekin ja Danzigin (Gdansk) saksalaiset kauppapalvelijat olivat yleisiä vieraita. On mahdollista, että myös hollantilaisia kävi Porissa.

1600-luvulla Porin porvaristo uudistui ja uusien sukujen edustajia saapui Saksasta tai Baltiasta. Porin henkikirjoissa esiintyi sellaisia saksalaista nimiä kuin Eichmann, Gottleben, Horwandt ja Schultze. 1700-luvulla kaupunkiin saapui esimerkiksi narvalainen Kostfelt – suku sekä alun perin hollantilainen, Tukholmasta saapunut Indebetou.

1800-luvulla teollistumisen ulotuttua myös syrjäiseen ja hieman kehittymättömämpään Suomeen tarvittiin ulkomaalaisten ammattimiesten apua ja taitoa. Porin tulitikkutehtaan perusti ruotsalainen Hampus Julius Oldenburg. Myöhemmin johtajaksi tullut Ivar Kreuger edusti jo mallia, jossa tehtaan johto ei enää asunut samalla paikkakunnalla eikä edes samassa maassa. Sofiegartenin (perustaja alun perin saksalainen), Pihlavan ja Reposaaren sahat olivat myös ruotsalaisessa omistuksessa. Pihlavan sahalla myös ensimmäiset työnjohtajat olivat ruotsalaisia.

Saksalaista ja tarkemmin sanottuna hampurilaista osaamista edusti tupakkatehtailija Karl Heinrich Lampe, joka perusti Poriin tupakkatehtaan vuonna 1855. Saksalaista asiantuntemusta tarvittiin myös oluen panemisessa ja vuonna 1862 kaupunkiin tuli tätä ammattia harjoittamaan baijerilainen Filip Friedrich Christopher Fischer. Hän siirtyi Porista myöhemmin Euraan. Puuvillatehtaalle palkattiin vaativimpiin teknisiin johtotehtäviin kaksi englantilaista insinööriä, Thomas Harald Warburton sekä John William Aspden. Molemmille palkka maksettiin puntina.

Porin teollisuudessa vaikuttaneista ulkomaalaisista ehkä ”eksoottisimpina” voidaan pitää kahta italialaista laukkutehtailijaa Pasquale Barbatoa ja Giovanni Calabresea, jotka pitivät Kotimainen Lompakko Kinnas ja Salkkutehdas-liikettään Länsipuiston päässä. Liikkeen ajauduttua konkurssiin vuonna 1932, he siirtyivät Turkuun, jossa kumpikin perusti oman nahka-alan liikkeen.

1600-luvulla Porin kaupungin maistraatti asetti virkaan juomanpanijat ja -polttajat, teurastajat, lihanmyyjät ja leipurit. Juomanpanijoita käskettiin pitää huolta siitä, että kapakoista ei puutu olutta. Vuonna 1651 kaupungin teurastajan virkaan asetettua Matti Soroita kehotettiin hieman ennen joulua tekemään parhaansa lihan hankkimiseksi pyhiksi. Samana vuonna asetettiin virkaan kaksi leipuria ja kaksi henkilöä, jotka valvoivat leivänostoa.

Maistraatin virkaan asettamat elintarvikkeiden tuottajat joutuivat maksamaan aksiisia eli myyntiveroa. Myyjien oli määrä kaupata tuotteitaan määrätyn hinnan mukaan, joka sovittiin vuosittain. 1700-luvun lopulla valmisteveroa maksoivat mm. leipurit, teurastaja, kahvinkeittäjät ja viininlaskijat.

Kaupungin ensimmäisiä elintarviketeollisuuteen kuuluviksi laskettavia laitoksia olivat 1600-luvulla kaupungin tuulimyllyt sekä raatihuoneen edessä sijainneen torin laidalla ollut myllytupa, jossa palvelijattaret väänsivät käsin raskaita käsikiviä. Jauhontomu värjäsi koko rakennuksen harmaaksi. Tuulimyllyt sijaitsivat nykyisen Hallituskadun alueella Linnanmäellä. Viimeiset tuulimyllyt hävisivät Linnanmäeltä ennen vuoden 1801 paloa.

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa elintarviketeollisuus rajoittui panimoihin ja viinanpolttimoihin. Kapteeni Wallenstråle aikoi perustaa kaupunkiin myös sokeritehtaan, mutta lopulta perui aikeensa ja vuokrasi vuonna 1821 tehdasta varten valmistuneen rakennuksen kaupungille varastoksi. Kaupungissa oli vuonna 1824 kaikkiaan yhdeksän tuulimyllyä. Näistä neljä sijaitsi Hamppustenmäellä nykyisen vanhan hautausmaan paikkeilla, neljä kaupungin edustalla olevilla luodoilla ja yksi Isosannan kruununsaarella. Tuulimyllyissä jauhettiin maksusta viljaa.

1800-luvun lopulla nautintoaineteollisuus hallitsi edelleen elintarviketeollisuutta. Vuonna 1885 viinanpolttimoiden, likööritehtaan ja viiden oluttehtaan tuotantoarvo oli 90 prosenttia koko teollisuusalasta. Samana vuonna kaupungissa oli kaikkiaan 11 leipätehdasta sekä kolme leivostehdasta. Nämä kaikki olivat erittäin pieniä ja tehdas-nimitys olikin hyvin kyseenalainen. Kaupungissa oli lisäksi kymmenen yksityistä teurastajaa, kolme makkaratehdasta, meijeri ja jauhomylly. Kahdessa jälkimmäisessä oli käytössä pieni höyrykone.1870-luvulta vuosisadan lopulle Porissa toimi kaikkiaan neljä höyrymyllyä.

Vuonna 1906 Porissa oli 54 ravinto- ja nautintoaineteollisuuden yritystä. Valmistusarvosta hieman yli puolet kuului erilaisille juomia valmistaville tehtaille. Loppu jakautui leipomoille sekä liha-alalle.

1900-luvulla kaupungin teollisuutta monipuolistivat meijerit, teurastamo ja lukuisat leipomot. Lisäksi esimerkiksi kuudennessa kaupunginosassa sijaitsi lukuisia pieniä makkaratehtaita. Sundholmin makkaratehdas aloitti toimintansa Malmintorin varrella vuosisadan vaihteessa, mutta ajan kuluessa Hjalmar Grönlundin tehdas samoilla nurkilla hallitsi alueen makkaroiden tuotantoa. Viimeinen kuudennen osan toiminnassa ollut teollisuusrakennus oli ”Reinin papan” makkaratehdas Tuomarinkadulla 1960-luvun alkuun asti. Sen yhteydessä oli myös konttorirakennus ja makkaramyymälä.

1800-luvun lopulla yksityisten kauppiaiden kilpailijoiksi tulivat erilaiset osuusliikkeet. Osuusliikkeet olivat yrityksiä, joissa jäseneksi liittyneet olivat samalla omistajia. Porissa toimi vuonna 1918 Satakunnan Osuuskauppa sekä työväestön Osuusliike Kansa. Sotien välisenä aikana nämä osuusliikkeet kasvoivat suurliikkeiksi.

Osuusliike Kansa oli merkittävin 1920-luvun Porin elintarviketeollisuudessa; vuonna 1919 se perusti virvoitusjuomatehtaan, vuonna 1922 myllyn, seuraavana vuonna leipätehtaan ja vuonna 1925 makkaratehtaan Karjarannassa aloitti toimintansa vuonna 1919 Osuusteurastamo Satakunnan Karjakeskus, joka vaihtui myöhemmin Satakunnan Osuusteurastamoksi. Vuonna 1952 alueelle perustettiin myös makkaratehdas.

Gustaf Tigerstedt syntyi Rautalammilla vuonna 1813. Tigerstedt valmistui ylioppilaaksi Helsingin yliopistosta ja toimi myöhemmin kauppiaana Kuopiossa. Lisäksi hän oli Juankosken tehtaan ruukinpatruuna. Tehtaan oli perustanut hänen isänsä. Vuonna 1856 hän ulotti liiketoimensa myös Satakuntaan ja perusti Kokemäen Kolsinkoskeen sahan. Samalla vuosikymmenellä hän teki ensimmäisen suunnitelman tukkien uittamisesta Kokemäenjoessa. Hänen suunnitelmansa kuitenkin hylättiin sinnikkään vastustuksen myötä ja otettiin käyttöön vasta myöhemmin Carl Borgin toimesta, mutta sitten tukkeja uitettiinkin jokea pitkin aina 1960-luvulle saakka.

Tigerstedt oli mukana myös Porin Höyrysahayhtiössä. Sen lisäksi hän omisti puutavaran vientiliikkeen. Vuonna 1872 hän sai maistraatilta luvan perustaa höyrysahan Reposaareen. Ennen kuin rakennustöitä aloitettiin, hän myi Reposaaren höyrysahan sekä puutavaran vientiliikkeen eräälle tukholmalaiselle tukkukauppiaalle. Gustaf Tigerstedt asui elämänsä loppuun Kokemäellä, jonne hän oli vuonna 1862 perustanut Gustafsvikin tilan.

Carl Martin syntyi Porissa sotilasperheeseen. Hän sai kauppiaanoikeudet vuonna 1842. Ajalle ominaisesti hän meni mukaan laivanvarustustoimintaan. Myöhemmin hän kuului myös Turusta Poriin siirtyneen Pohjanmaan Höyrylaivaosakeyhtiön johtokuntaan.

Martin ei ollut ehkä yhtä voimakkaasti mukana kaupungin teollistumisessa kuin monet muut kauppiaat, mutta hän oli kaupungissa ensimmäisiä vaikuttajia, joka osoitti suopeutta työväestöä kohtaan. Hän perusti apteekkari E. Souranderin kanssa yhtiön, joka rakensi erityisesti työväestölle tarkoitetun asuinrakennuksen Poriin vuonna 1855. Martin oli mukana hoitamassa Porin Höyrysahayhtiön konkurssipesää. Myöhemmin hän oli mukana Porin ensimmäisessä kaupunginvaltuustossa.

Martinin kauppiaantaidoista kertoo jotain se, että samaan aikaan kun moni muu kauppias löi kirvestä kiveen tavoitellessaan rikkauksia uuden teollisuuden parissa, kasvatti Martin omaisuuttaan turvallisin keinoin. Hänen ei myöskään tarvinnut turvata selustaansa menemällä naimisiin tunnetun paikallisen kauppiaan tyttären tai sisaren kanssa, kuten moni muu teki. Hän ei itse asiassa mennyt koskaan naimisiin. Carl Martin oli ensimmäinen porilainen, joka jätti jälkeensä miljoonaomaisuuden. Perukirjojen mukaan hänen omaisuutensa oli kuolinhetkellä 1 054 000 mk.

Isaac Carström syntyi Oulussa vuonna 1818. Hän valmistui ylioppilaaksi ja sai porvarioikeudet vuonna 1840. Hän muutti Poriin ja onnistui nousemaan kaupungin varakkainten joukkoon jo 1850-luvulla. Hänestä tuli merkittävä laivanvarustaja. Carström perusti yhdessä J. E. Wahlgrenin kanssa kauppaliikkeen, jonka nimeksi tuli Isaac Carström & Co. Hän oli mukana porilaiskauppiaiden ensimmäisessä ”saharyntäyksessä” ja osti yhdessä kauppiaiden W. Rosenlew ja J.G. Holmbergin kanssa Hämeenkyrön Susikosken sahan vuonna 1853. Samana vuonna kauppaliike Isaac Carström & Co oli mukana perustamassa Poriin baijerilaista olutpanimoa sekä tiilitehdasta yhdessä ruukuntekijä Robert Rosendahlin kanssa. Vuonna 1861 hän oli mukana perustamassa Isonsannan höyrysahaa.

Toiminimi Isaac Carström & Co:lla oli vuonna 1863 koko Suomen neljänneksi suurin kauppalaivasto ja se käsitti 40 % koko Porin laivastosta. Carströmin vuositulot olivat vuosina 1864 – 1865 heti Grönfeldtin jälkeen korkeimmat, 30 500 mk.

Carström oli yksi niistä rohkeista uranuurtajista, jotka olivat perustamassa kaupungin ensimmäisiä teollisuuslaitoksia, mutta jotka joutuivat myös kärsimään vuoden 1866 konkurssiaallosta. Isonsannan höyrysahan konkurssi ajoi hänet ja yhtiökumppani Wahlgrenin vararikkoon. Carström menetti kaiken omaisuutensa ja luopui porvarioikeuksistaan vuonna 1887. Isaac Carström kuoli naimattomana vuonna 1892, jolloin hänen omaisuutensa oli 4732 mk.

Anton Björnberg syntyi perheen esikoisena Porissa vuonna 1821. Hänen isänsä oli merkittävä kauppias Carl Fredrik Björnberg. Anton valmistui ylioppilaaksi ja sai porvarioikeudet vuonna 1845. Björnbergin suku oli jo ennestään varakas, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat kauppiaan ammatin harjoittamiseen. Hänen isänsä suhteista oli myös varmasti hyötyä.

Anton oli myös laivanvarustaja. Hän oli pääisäntänä ainakin kolmessa suuressa laivassa, joissa osaomistajana oli myös hänen nuorempi veljensä Claës Fredrik. Anton Björnberg oli mukana 1850-luvulla keisarin määräämässä komiteassa, jonka tehtävänä oli edistää Suomen kauppaa ja merenkulkua. Samalla vuosikymmenellä Anton oli mukana myös ensimmäisessä teollistumisaallossa. Hän perusti yhdessä K. J. Lönegrenin sekä Isaac Carström & Co:n kanssa baijerilaisen olutpanimon sekä Porin konepajan.

Anton Björnbergistä tuli konsuli. Hän oli mukana siirtämässä Pohjanmaan Höyrylaivaosakeyhtiötä Turusta Poriin ja istui myös sen johtokunnassa. Björnberg edusti Poria vuoden 1863 Helsingin valtiopäivillä. Hänen vuositulonsa oli 1860-luvulla kaupungin kolmanneksi suurimmat (23 000 mk).

Anton Björnberg kuoli naimattomana vain 45-vuotiaana. Hän jätti 277 000 mk:n omaisuuden, joka jaettiin hänen seitsemän veljensä ja yhden sisaren kesken.

Karl Johan Lönegren syntyi Porissa vuonna 1823. Hän kouluttautui lakimieheksi, mutta päätyi lopulta yhdeksi Porin teollisuuden uranuurtajista. Lönegren oli mukana perustamassa Baijerilaista olutpanimoa Anton Björnbergin ja Isaac Carströmin kanssa vuonna 1853. Ajalle tyypilliseen tapaan hän meni vuonna 1855 naimisiin liikekumppaninsa Carl Fredrik Björnbergin tyttären ja Anton Björnbergin sisaren Anna Helenan kanssa.

Lönegren osti vuonna 1858 Leineperin ruukin laamanni Falckilta. Ruukin todellinen kukoistuskausi tapahtui juuri Lönegrenin aikana 1860-luvulla. Samalla vuosikymmenellä hän osti myös toisen ruukin Noormarkusta. Leineperin ruukin ostoon liittyi myös suurempi hanke, jonka hän toteutti yhdessä Björnbergin ja Carströmin kanssa: vuonna 1858 he perustivat Porin Konepajan.

Lönegrenin suunnitelmissa oli, että konepaja erikoistuisi keisarikunnan tarvitsemien rautatievaunujen rakentamiseen. 1860-luvun alussa tuore ruukinpatruuna Lönegren oli myös edesauttamassa Pohjanmaan Höyrylaivaosakeyhtiön siirtämistä Turusta Poriin turkulaisten kovasta vastustuksesta huolimatta.

Karl Johan Lönegren toimi todellakin ”ajan hermolla”. Hän oli teollisuuden perustamiskauden tyypillinen hahmo toimiessaan lukuisilla eri aloilla. Hänellä oli myös samat ongelmat kuin muillakin Porin teollisuuden uranuurtajilla: teollisuuslaitosten perustaminen nieli rutkasti rahaa. Lönegren rahoitti toimintaansa pääosin lainoilla ja raha-asiat menivät lopulta pahasti sekaisin. Viimeinen isku oli konepajan palo vuonna 1870. Lönegren oli tehnyt konkurssin itse asiassa jo vuonna 1869, jolloin hänen Leineperin alueen uudistushankkeensa olivat kaatuneet lopullisesti katovuosiin. Hänen omaisuuttaan kaupattiin tämän jälkeen julkisilla huutokaupoilla.

Carl Johan Borg syntyi Kokkolassa vuonna 1824. Hän oli alun perin proviisori, mutta ryhtyi vuonna 1849 kauppiaaksi. Vuonna 1855 hän meni naimisiin Johanna Charlotta Björkmanin kanssa, jonka isä oli merkittävä liikemies August Wilhelm Björkman.

Borg hankki osuuksia laivoista ja oli vuonna 1856 mukana perustamassa Suodenniemen sahaa yhdessä kauppiaiden F. Palmgrenin ja A.G. Hagnerin kanssa. Borg oli yksi Porin merkittävimmistä sahatavarakauppiaista 1850-luvulla. Hän teki aloitteen Satakunnan sahateollisuuden siirtämisestä sisämaasta lähemmäs rannikkoa. Hän oli johtohahmona perustamassa Porin ensimmäistä höyrysahaa Isonsannan saareen vuonna 1861. Tämän jälkeen hän sai ajettua läpi Gustaf Tigerstedtin Kokemäenjoen tukinuittosuunnitelman tehden siihen vielä pieniä parannuksia.

Carl Johan Borg oli vuosina 1864–1865 kaupungin kahdeksanneksi suurituloisin 15 500 mk:n vuosituloillaan. Vuonna 1866 Isonsannan Höyrysahaosakeyhtiö ajautui kuitenkin konkurssiin ja Borg vararikkoon, kuten moni muukin porilaisyrittäjä tuohon aikaan. Hänen kuollessaan vuonna 1883 oli hänen koko omaisuutensa arvo ainoastaan 10 349 mk.

Claës Fredrik Björnberg syntyi varakkaaseen porilaiseen Björnbergin kauppiasperheeseen vuonna 1830. Hän seurasi isänsä Carl Fredrikin ja veljensä Antonin jalanjälkiä ryhtymällä myös kauppiaaksi ja laivanvarustajaksi. Hän rakennutti laivoja yhdessä veljensä Antonin sekä Carl Martinin kanssa.

Claës Fredrikistä tuli Espanjan konsuli. Hän meni vuonna 1855 naimisiin espanjalaisen Maria Dolores Josefa Fransisca Sanchez y Barcelón kanssa. He saivat kaikkiaan viisi lasta, joiden nimet kertoivat perheen kansainvälisyydestä: Wilhelm Rafael, Fredrik Geronimo, Anna Dolores, Claës Enrique ja Carl Ricardo.

Claës Fredrik Björnberg oli myös ainoana porilaisena kauppiaana mukana perustamassa yhtä Suomen ensimmäisistä liikepankeista. Hän toimi myös kaupunginvaltuutettuna vuosina 1877 – 1879. Claës Fredrik ei onnistunut liiketoimissaan lähimainkaan yhtä hyvin kuin isänsä ja vanhin veljensä. Perukirjojen mukaan hän teki itse asiassa kuollessaan vuonna 1888 vararikon, koska saatavien suuruus oli yli 900 markkaa suurempi kuin omaisuus.

Ahvenainen, Jorma: Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo. 1984.