Työväestö

Kaupunki omisti asukkaansa

Esiteollisena aikana työväestö oli tavallaan kaupungin maistraatin omaisuutta, ja heidän oli tehtävä sitä työtä, mitä heille tarjottiin. He eivät saaneet myöskään lähteä vapaasti kaupungin ulkopuolelle töihin. Käytännössä kaupungin suojeluksessa oleva työmies oli lähes orjan asemassa. Mikäli työmies lähti salaa töihin toiselle paikkakunnalle, saattoi hän menettää oikeuden asua kaupungissa. Työvoimapulan aikana saatettiin palkata kaupungin ulkopuolisia työntekijöitä. Kaupungin omat työmiehet eivät suhtautuneet näihin apumiehiin erityisen hyvin. Tämä 1600-luvulla säädetty niin sanottu palveluspakko lakkautettiin vuonna 1865.

Teollistuminen muuttaa käsityksiä työnteosta

Vuosien 1867 – 1917 välillä Suomessa tapahtui teollinen läpimurto. Tämä tarkoitti suuria muutoksia koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Teollisuus sai voimakseen höyrykoneen, maaseudulta saapui väkeä töihin kaupunkeihin ja teollisuustyöväestön luokka syntyi. Mannermaiset aatevirtaukset, kuten liberalismi ja individualismi, levisivät kirjallisuuden avulla maahamme. Erityinen naisliike ryhtyi myös parantamaan naisten asemaa. 1800 – 1900-lukujen taitteessa yleinen kansan sivistyselämä parani myös Porissa. Tuolloin Poriin levisi wrightilainen työväenliike, joka ryhtyi valistamaan ja sivistämään työväestöä.

Teollisuuden myötä työnteon käsite muuttui täysin. Työ tehtiin teollisuuslaitoksessa, joka oli erillään kodista. Työtä tehtiin nyt myös ympärivuotisesti säännöllisin työajoin. Esiteollisella ajalla työttömyys oli Porissa normaalia ja sitä ei nähty varsinaisena ongelmana. Kaupunki hiljeni talveksi aina purjehduskauden päätyttyä. Työ erottui nyt myös ensi kertaa vapaa-ajasta ja palkka maksettiin rahana. Ensimmäistä kertaa myös muutkin kuin perheen pää kävivät ansiotyössä: huomattava osa teollisuustyöväestöstä oli naisia ja alkuaikoina myös lapsia. Naisten työssäkäynti muutti myös perheen äidin asemaa. Toiset näkivät tehtaat vähävaraisten pelastuksena, toiset taas pitivät niitä uhkana yhteiskunnalle. Heidän mielestään tehdas pilasi naiset ja lapset sekä koko perheyhteisön.

Naistyöntekijöitä Calabresen laukkutehtaalla vuonna 1924

Teollisuuden myötä perhe-elämä ja uramahdollisuudet muuttuivat. Ihmisillä oli uusia mahdollisuuksia puolison, työpaikan ja asuinpaikan valinnassa. Arki ei siis muuttunut ainoastaan siten, että ihmisillä oli enemmän uudenlaisia tavaroita, vaan koko yhteiskunta muuttui. Pienemmillä teollisuuspaikkakunnilla 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa työläisen elämän täytti työ ja työyhteisön arki. Työpäivät olivat pitkiä ja työyhteisö hallitsi arkipäivää myös työn ulkopuolella. Laiskuutta oli pidetty paheena maalaisyhteisöissä, mutta teollisuusyhteisöissä laiskuus oli lähes kuolemansynti.

Työntekijöitä palkittiin usein pitkästä työurasta ja he saattoivat edetä urallaan. Työmiesten lapset saivat myös helposti töitä samasta tehtaasta. Näin syntyi työmiessukuja, jotka olivat samassa tehtaassa töissä useammassa sukupolvessa.

Teollistumisen mukanaan tuoma muutos kosketti enemmän naisia kuin miehiä. Naisille avautui enemmän koulutusmahdollisuuksia ja uusia työpaikkoja. Naisesta tuli itsenäisempi kuin aikaisemmin. Viimeistään 1930-luvulla muutokset olivat ulottuneet syrjäalueillekin. Tavarat ja koneet, koulut ja rahatalous ulottuivat koko Suomeen.

Perhe

  • 1800-luvun alussa puolison valitseminen ei perustunut tunneasioihin kuten nykyään. Puolison valintaan vaikutti yhteiskunnallisesta asemasta riippuen varallisuus, työkyky, terveys sekä sääty- ja sukutausta. Säätyläiset ja porvaristo pyrkivät avioitumaan taloudellisesti ajatellen ”järkevästi”. Esimerkiksi kauppiaat avioituivat yleensä jonkin muun kauppiassuvun tyttären kanssa. Työläisten ja säätyläisten väliset avioliitot olivat käytännössä mahdottomia. Työläisillä ei ollut avioituessaan taloudellisia etuja vaalittavana, joten he olivat vapaampia valitsemaan haluamansa puolison, mutta vain omasta yhteiskuntaluokastaan.

    Avioliittoa edelsi kihlausaika, jonka aikana tuleva puoliso opittiin tuntemaan. Kihlaparit saattoivat muuttaa yhteiseen asuntoon, mutta kirkko vastusti tätä tapaa jyrkästi. Porilaiseen perheeseen syntyi vuosina 1880 – 1910 keskimäärin 2 – 4 lasta, mutta oli varsin yleistä, että perheessä oli kuusikin lasta. 1900-luvun puolella työväestön perheiden lapsiluku väheni, koska jokainen syntynyt lapsi merkitsi aina uutta kuluttajaa ja samalla perheen elintaso laski.

  • Köyhimmissä perheissä lasten asema ei ollut kadehdittava. Jos lapsia oli paljon, osa lähetettiin yleensä ansiotyöhön, koska kotona oli erittäin ahdasta. Maaseudulla monet lapsista olivat käytännössä irtolaisia.

    Lapsikuolleisuus oli suurta vielä 1800-luvulla. Jos pikkulapsi selvisi hengissä ensimmäisestä elinvuodestaan, mahdollisuudet kasvaa aikuiseksi kohentuivat. Lapsen tulevaisuus riippui lähinnä siitä, kenen perheeseen hän oli sattunut syntymään.

    Niin lasten kuin aikuisten elämää sääteli säätyero. Käsityöläisperheiden tyttärien lapsuus ja nuoruus kuluivat perheenemännän taitojen opettelemisessa.

    Kaupunkiporvariston jäsenet avioituivat yleisesti keskenään, joten kauppiaiden tai käsityöläisten tyttärillä oli edessään porvariskodin emännöinti. Yläluokan pojat suuntasivat opintielle. Rahvaan lapset lähtivät kotoaan yleensä palkollisiksi tai naimisiin.

    perhe
  • Nykyäänkin monella tapaa vallitsevat perheihanteet saivat alkunsa 1800-luvulla sivistyneistön piiristä. Avioliitto, äitiys, lastenkasvatus ja koti nostettiin jalustalle. Ennen talon palvelusväki, sukulaiset ym. laskettiin kuuluvan perheeseen, mutta nyt perheenä käsitettiin yhä useammin ainoastaan vanhemmat ja lapset. Mies elätti perheen ja edusti sitä ulospäin, kun taas naisen valtakuntaa oli koti. Vanhan ajattelutavan mukaan perhe tarvitsi sekä sydämen eli naisen että pään eli miehen. Suomen sana perhe on hyvin vanhaa perua, mutta sanan nykymerkityksen mukainen käyttö yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

    Uudet perheihanteet eivät koskeneet työväestöä, koska niihin ei ollut juurikaan mahdollisuuksia. Heikon toimeentulon vuoksi myös perheen äidit kävivät töissä, usein lapsetkin. Mikäli perheen äiti ei ollut vakituisessa työsuhteessa, joutui hän perheen isän jäädessä työttömäksi tai sairastuessa tekemään tilapäistöitä. Teollisuuden mukanaan tuoma uutuus olikin perheenäitien ansiotyö. Perheen isän tai äidin sairastuminen saattoi merkitä myös taloudellista katastrofia.

    Periaatteessa työläisperheissäkin pyrittiin noudattamaan porvariston työnjakoa, jossa isä oli töissä ja äiti kotona. Naiset aloittivat työuransa tehtaissa yleensä 15 – 25 -vuotiaina eli lapsuudenkodin ja avioliiton solmimisen välisessä vaiheessa. Avioliiton ja lasten syntymän jälkeen ei ollut välttämättä kuitenkaan mahdollista jäädä kotiin hoitamaan taloutta ja lapsia. Perheen hoitaminen olikin työläisnaiselle erittäin raskas taakka vielä 1930-luvulla. Vasta työpäivien lyhennyttyä ja lapsityövoiman käytön loputtua työväestölle jäi enemmän vapaa-aikaa ja siten aikaa oleilla perheen kanssa.

     

    Rosa ja Verner Lewinsonin koti Porissa 1900-luvun alussa

Lapset ja nuoret työelämässä

  • Tavallisen kansan lapset toimivat kotipiirissä paimenina, perkasivat juurikaspeltoja ja vahtivat nuorempia sisaruksiaan. Köyhimmistä perheistä lapset lähtivät kodin ulkopuolisiin töihin jo hyvin nuorina. Vain alle 5-vuotiasta lasta pidettiin ”kolttuikäisenä” ja liian nuorena työntekoon. Vielä 1900-luvun alkupuolella tytöt saattoivat lähteä piikomaan jo seitsemänvuotiaina ja poikia palkattiin sahoille alle kymmenvuotiaina.

    Yleensä kymmenen vuoden ikä merkitsi entisajan yhteiskunnassa taitekohtaa, jonka jälkeen lapselta odotettiin vastuullisuutta. Aikuisikä alkoi 15-vuotiaana, jolloin käytiin myös rippikoulu. Tällöin nuori pääsi samoihin töihin aikuisten kanssa. Työtä oli tehtävä yhtä paljon ja siitä sai saman palkan.

    Teollistumisen myötä lapsityövoiman käyttö yleistyi koko Euroopassa. Suomi teollistui varsin myöhään ja siitä johtuen lapsityövoiman käyttö ei paisunut vastaavaksi kuin Euroopassa. Suomen teollistumisen aikana ymmärrettiin jo työväensuojelun tarpeellisuus.

    ”Aamulla me pikkupojat saimme aloittaa työt ainakin puolta tuntia aikaisemmin kuin muut. Meidän tehtäviimme kuului nimittäin laittaa järjestykseen päivän työt. Ensin täytyi lattia lakaista ja sitten täytyi laittaa paikoilleen mestarin tuoli ja vesiämpäri. Kun kaikki oli kunnossa, täytyi mestari herättää. Se oli meidän pikkupoikien tehtävä. Silloin me saimme mennä koputtamaan hänen ikkunaansa. Jos me koputimme liian kovaa, saimme haukut, mutta jos koputimme liian veltosti, ei sekään ollut hyvä asia. Usein sattui niin, että mestari nukahti uudelleen herätyksen jälkeen, ja sehän oli tietysti meidän poikien syy.[…] Selkäsauna kuului päivän järjestykseen ja sellaisen sai pienimmästäkin rikkeestä, etenkin me pikkupojat.”

    Edellinen esimerkki ruotsalaiselta lasitehtaalta 1870-luvulta kuvaa hyvin tuon ajan lasten asemaa työelämässä

    Pikkupoikia halkotöissä Porin V. kaupunginosassa.
  • Käsityöläisen oppipojaksi lähti tavallisesti 12 – 13 -vuotias poika, joten samanikäisten lähtö tehdastyöhön ei ollut uutta. Poikkeuksena oli ainoastaan se, että esimerkiksi Tampereella yli puolet tehtaiden lapsityöläisistä oli maaseudun vähävaraisten, torpparien ja palkollisten lapsia. Sahoilla työt aloitettiin jopa 7 – 8 -vuotiaina. Yleisesti alle 18-vuotiaat eivät päässeet sahan sisätöihin.

    Keskimääräinen työhönmenoikä oli 12,5 vuotta. Tytöillä ikä oli hieman matalampi kuin pojilla, mikä selittyy sillä, että tytöille oli enemmän työtehtäviä varsinkin tekstiiliteollisuudessa.

    Vielä 1880-luvulla 8-vuotiaat lapset saattoivat tehdä jopa 13-tuntista päivää. Vuonna 1890 tuli voimaan asetus, jonka mukaan 12 – 15 -vuotiaat lapset saivat tehdä töitä 6,5 tuntia päivässä ja 15 – 18 -vuotiaat korkeintaan 12 tuntia. Alle 18-vuotiaat eivät saaneet tehdä yötöitä. Lasten työaikaa rajoitettiin tuolloin osittain siksi, että heille jäi aikaa koulunkäyntiin. Vielä vuonna 1870 koko maassa lapsityöntekijöitä oli reilut 17 prosenttia kaikista tehdastyöläisistä, kun vuonna 1890 osuus oli enää 3,5 prosenttia.

  • Lasten osallistumista työntekoon pidettiin maatalousvaltaisessa Suomessa tärkeänä ja normaalina osana kasvua. Mikäli sahalle saapui tarkastaja, ajoi työnjohtaja kaikki alaikäiset saha-alueen ulkopuolelle. Joissain tapauksissa tarkastaja ei välittänyt alaikäisistä työmaalla.

    Kaupungeissa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia omavaraisuuteen, joten tehdastyö oli lapsille ainoa mahdollisuus hankkia elantoa perheelleen. Maataloudessa ravinto tuotettiin itse, mutta teollisuusyhdyskunnissa elintarvikkeet oli suureksi osaksi ostettava. Yleinen ajatus oli, että tehtaat toimivat hyväntekijöinä vähävaraisten lapsille, jotka ilman työtä ”joutuisivat kuluttamaan aikansa toimettomana ja kasvaisi paheissa”. Samaan aikaan pieni vähemmistö ryhtyi arvostelemaan lapsityövoiman käyttöä.

  • Lapsen asema tavallaan huononi perheen sisällä 1800-luvulla: mikäli lapsi menetti paikkansa työelämässä, hän saattoi kokea väheksyntää, koska oli riippuvainen niistä vähistä taskurahoista, joita hän sai vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Köyhimmät perheet eivät myöskään tulleet toimeen ilman lasten ansaitsemaa palkkaa. Tehdastyö ei tehnyt lapsista itsenäisiä tai vapauttanut heitä velvollisuuksista perhettä kohtaan, koska suuri osa pienestä palkasta meni perheelle. Vaikka teollisuustyö olikin raskasta, tarjosi se kuitenkin myös mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ja ammattiylpeyteen.

    Suuri osa nuorista työntekijöistä oli kaupunkilaistyöläisen lapsia, joille tehdaselämän alku ei merkinnyt elämänpiirissä mitään muutosta. Esimerkiksi sahoilla työt opittiin yleensä vanhemman työntekijän opastuksella tai ryhmässä. Monet aloittivat työnsä myös isänsä tai muun sukulaisen kanssa. Uusi työntekijä teki aluksi helpompia töitä, joista pääsi vähitellen vaativimpiin tehtäviin. Nopeasti kasvava teollisuus tarvitsi ammattitaitoisia nuoria. Kunnalliset ja yksityiset ammattikoulut tulivat kilpailemaan työssä oppimisen rinnalle. Vuonna 1907 Pori sai yhdet maan ensimmäisistä valmistavista ammattikouluista sekä pojille että tytöille.

  • 1800-luvulla lasten koulunkäyntiä vastustettiin tavallisen kansan keskuudessa ympäri Suomea, koska se tuli perheelle liian kalliiksi. Tosiasiassa vastustuksen syynä oli myös pelko siitä, että lapsi oppii vieroksumaan työtä. Lapsen harjaantumista työntekoon jo mahdollisimman varhaisessa iässä pidettiin tärkeänä. Monet kouluissa opetettavat tiedot nähtiin kansan keskuudessa täydeksi hulluudeksi ja valheiksi. Useat näkivät, että koulunkäynti kuului vain ”herrojen” lapsille, ja herrat eivät heidän mielestään tehneet työtä.

    Vuonna 1866 kansakouluasetuksen myötä alettiin Poriinkin perustaa kansakouluja. Tavoitteena oli, että lapset olisivat käyneet kansakoulua yhteensä kuusi vuotta. Yli 12-vuotiaat, jotka tavallisesti olivat ansiotyössä, saattoivat käydä iltakoulua. Vuonna 1882 7-16 -vuotiaista porilaisista 60 % kävi kansakoulua. He olivat pääasiassa työläisten ja merimiesten lapsia. Kansakoulu voitti lopulta työn 1900-luvulle tultaessa. Tämä oli kuitenkin tosiasia vain kaupungeissa, koska 1900-luvun alussa vain puolet maaseudun lapsista kävi koulua. Vuonna 1917 koulunkäynnin mahdollisuus turvattiin siten, että alle 14-vuotiasta ei enää saanut palkata töihin. Oppivelvollisuus tuli Suomeen vuonna 1921, jolloin kaikkien oli käytävä vähintään kuusi vuotta koulua.

     

    Porin ammattikoulun paja vuonna 1914.

Palkka

  • Ennen varsinaista teollistumista 1800-luvun alussa 40 % porilaisista eli toimeentulon rajamailla ja jopa sen alapuolella. Leskillä ja naimattomilla naisilla oli erityisen vaikeaa. Merimiehet saattoivat karata houkutusten mukana vieraassa satamassa ja heidän vaimonsa jäivät yksin tai lasten kanssa Poriin elämään. Tämä oli tuttua 1800-luvun puolivälissä kaikissa Suomen laivanvarustuskaupungeissa. Myös työttömyys oli arkipäiväinen ilmiö. Ne onnelliset, joilla oli töitä, joutuivat tyytymään Porissa alhaisempaan palkkatasoon kuin muissa suuremmissa kaupungeissa.

    Palkka tehdystä työstä maksettiin 1800-luvulla työpäivien mukaan. Vain joissakin tapauksissa oli käytössä urakkapalkkaus. Palkanmaksuperusteena käytetty työpäivä ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä koko vuoden aikana. Tämä johti myös yleisesti työpäivien pitenemiseen. Kesäkuukausina oli valoisaa ja työpäivät saattoivat olla 12 – 13 -tuntisia, kun taas talvella 7 – 8 tuntia. Talvisin palkka oli täten pienempi, yleensä kolme neljäsosaa kesäansiosta. Työntekijän kannalta tilanne oli hankala, koska elintarvikkeiden hinnat nousivat talvisin.

     

    Shakkia Porin konepajan ruokalassa.
  • Työajat ja yleisesti työsopimusten ehdot olivat työnantajien sanelemia. Vielä 1850-luvulla työläisten elintaso pyrittiin pitämään samalla tasolla, joka oli jo vuosikymmenet nähty ”säädyllisenä ja soveliaana”. Björneborgs Tidning kirjoitti paheksuvan artikkelin työväestön elintason noususta vuonna 1872. Lehti piti työväestön palkkoja luonnottoman korkeana. Lehden mukaan työväestön elintason alentamisella myös yleinen hyvinvointi kasvaisi! Esimerkiksi papit ja oppikoulunopettajat tienasivat noin kymmenenkertaisen palkan työläisiin verrattuna. Kulutustottumukset olivat myös säätysidonnaisia ja vain säätyläistö ja varakkaimmat porvarit pystyivät hyödyntämään kauppojen valikoimia ja ammattimestarien käsityötuotteita.

    1890-luvulla sekä osittain 1900-luvun puolella otettiin käyttöön tuntipalkka. Mikäli työntekijä jäi työttömäksi, merkitsi se todellista kurjuutta, koska sosiaaliturva oli heikko. Työssäkäynti merkitsi edes jonkinlaista toimeentuloa. Rahan käyttö vaati toisin sanoen tarkkuutta. 1900-luvun alussa toimeentulon minimi oli 800 markkaa vuodessa perheelliselle. Alle 400 markkaa vuodessa tienanneet olivat käytännössä tulottomia ja 400 – 800 markkaa pienipalkkaisia. Hyvän toimeentulon voidaan katsoa olleen vuosittain 2 000 markkaa tienanneilla.

  • Naisten palkat olivat teollisuudessa korkeimmat niillä aloilla, joissa naistyöntekijät olivat enemmistönä, mutta kuitenkin pienemmät kuin miehillä. Jotkut ulkotyömiehet ja erityisesti merimiehet joutuivat olemaan talvisin pitkiä jaksoja työttömänä. Tällöin usein vaimot (mikäli eivät olleet vakituisessa työssä) elättivät perheen muun muassa pesemällä pyykkiä ja myymällä kukkia. Työläisten osalta tilanne parani hieman ja palkkaerot tasoittuivat vuoden 1905 suurlakon jälkeen.

    Esimerkiksi kolmilapsinen paperitehtaan työntekijä ansaitsi 1900-luvun alun Tampereella vuodessa 922 markkaa (n. 3 200 €). Hän sai palkan lisäksi joitakin sivutuloja ja luontaisetuja. Muut perheenjäsenet toivat talouteen lisäksi 140 markkaa. Perheellä oli kuitenkin oma asunto. Kun mies sairastui kolmeksi kuukaudeksi, perhe joutui käyttämään 180 markkaa säästövaroistaan, joita tuskin olisi ollut ilman omaa asuntoa. Ruoka vei perheen vuosituloista 58 % ja asunto 13 %. Vaatteisiin meni kymmenesosa ja sivistys- sekä yhteiskunnallisiin menoihin alle 9 %. Ainoita maksullisia huveja olivat työväenyhdistyksen iltamat.

    Ansaittu palkka meni siis usein välttämättömiin menoihin sitä mukaa kun se tulikin. Mikäli perhe halusi kouluttaa lapsensa, niin usein se tarkoitti lainaa tai ylitöitä ja muita sivutuloja. Raaka totuus oli, että mitä vähemmän oli suita ruokittavana, sitä parempi oli myös elintaso. Jotkut kykenivät elättämään perheensä ansiotuloillaan ja varaa jäi vielä joihinkin ylellisyyksiin. Kuitenkin harvalla perheellä oli varaa vapaa-ajan viihteeseen. Lapset saattoivat 1900-luvulla tienata elokuvalippurahansa esimerkiksi lehtiä myymällä.

    Porin työväestön ammattitaitoisin osa oli suhteellisen hyvin toimeentulevaa. Lopuista osa joutui siis elämään, koko maatakin ajatellen, poikkeuksellisen vaatimattomissa oloissa. Erään porilaistyömiehen kuolinpesän perunkirjoituksessa vuodelta 1880 hänen jäämistönsä arvoksi oli ilmoitettu 51 silloista markkaa. Hautajaiskustannukset olivat taas 85 markkaa eli selkeästi enemmän kuin pesän arvo. Jäämistöön kuului:

    ”sänky sänkyvaatteineen, pöytä, seinäkello, 2 pinnatuolia, rukki, kirvesmiehen kirstu, juomatynnyri, ämpäri ja 3 pyttyä, kottikärryt, kelkka, patajalka ja rautakauha, sirppi, rautalapio, työvaatekerta, lakki ja liivit, 2 paitaa, silkkiliina, villashaali, 2 villavaatekertaa ja villapaita (kuluneita), öljytakki ja sydvesti (sade/kalastajanhattu), pari saappaita ja pata.”

     

    Työvuoron päättyminen puuvillatehtaalla. Kuva vuodelta 1939.

Aika

  • Ajan syklinen kiertokulku muodosti 1800-luvulla mallin, jonka mukaan ihmiset vielä pääasiassa jäsensivät aikaa. Kiertokulkuun kuuluivat työ ja lepo, vuodenaikojen vaihtuminen sekä erilaiset juhlat. Samaan aikaan käytössä oli jo lineaarinen, kelloon sidottu aikakäsitys, joka tuli yhä tärkeämmäksi erilaisten aikataulujen ja ajanlaskun yhdenmukaistamisen myötä. Aika ja sen tehokas käyttö nähtiin yhä arvokkaammaksi. Kellot yleistyivät ja niiden avulla aika kyettiin jakamaan pienempiin osiin ja ajan käyttöä voitiin suunnitella tehokkaammin. Käsite tunti tunnettiin jo 1500-luvulla, mutta vasta 1800-luvulla tuntilasku teki läpimurron työaikojen ja taskukellojen myötä.

    Rautatien mukana (1895) tuli tarkka ajan mittaus myös Poriin. Aikataulun mukaan kulkevat junat sekä purjelaivoja säännöllisemmin kulkevat höyryalukset muodostivat elämälle uuden rytmin, johon kuuluivat myös uusien laitteiden ja teollisuuden mukanaan tuomat tuoksut ja äänet. Rautatiet toivat mukanaan täysin uuden matkustusmuodon, jonka seurauksena matkustusaika lyhentyi murto-osaan siitä mihin ihmiset olivat tottuneet. Elämän rytmi oli huomattavasti kiihkeämpää kuin ”vanhassa maailmassa”.

    Maalta kaupunkiin muuttaneet kokivat elämässään mullistuksen, koska kaupungeissa koko elämäntapa oli erilainen. Kaupunkiin kuului kello, aukioloajat, aikataulut ja tarkat maksuajat. Tehtaan pilli rytmitti elämää. Viikkoon kuului kuusi arkea ja yksi pyhä. Kymmentuntiset ja jopa pidemmät työpäivät ennen kahdeksan tunnin työajan tuloa vuonna 1917 eivät kuitenkaan jättäneet teollisuustyöväestölle juurikaan vapaa-aikaa.

    Vanhassa maaseutukulttuurissa ei edes tunnettu erillistä vapaa-aikaa. Työt, lepohetket ja ilonpito, arjet ja juhlat sijoittuivat toistensa lomaan vuorokauden ja vuoden kierrossa. Kukaan ei edes ajatellut ryhtyä mittaamaan sitä, mikä oli työnteon tai lepohetken osuus ajankäytöstä. Töitä tehtiin niin kuin aina oli tehty; aamusta iltaan välillä lepotaukoja pitäen. Alkuaikoina teollisuustyön piirissä ryhdyttiin soveltamaan samanlaisia periaatteita. Maataloudessa käytetty työjärjestys ei käynytkään päivästä toiseen samanlaisena jatkuvassa tehdastyössä, jossa oltiin irrallaan omasta asunnosta ja kotiväestä.

  • Mekaaninen rataskello kehitettiin jo 1300-luvulla, taskukello 1500-luvulla ja heilurikello 1600-luvulla. Tästä huolimatta tiimalasi säilyi kansan keskuudessa melko yleisesti käytössä 1800-luvulle asti.

Asuminen

  • 1500- ja 1600-luvuilla tavallisen porilaisen asunto oli harmaa ja yksinkertainen savupirtti. 1600-luvun uutuus oli savupiippu, joihin alkuun oli varaa vain rikkaimmilla kaupunkilaisilla. Pihapiirit rakennettiin umpinaisiksi kokonaisuuksiksi ja sisäänkäynti taloon sijaitsi pihan puolella. Varakkaimmat alkoivat rakentaa itselleen kivitaloja 1800-luvulla. Puutalot säilyivät porilaisten pääasiallisina asuintoina 1900-luvun alkuun.

  • Savupirttien sisustus oli yksinkertainen. Pöytänä toimi pitkä irtolevy, joka asetettiin kahden juurakkojalan päälle. Sisustukseen kuuluivat myös kiinteät seinänvieruspenkit. Tuolit, lukuun ottamatta kolmijalkaisia jakkaroita, olivat erittäin harvinaisia vielä 1600-luvun lopulla. Säilytyshuonekaluna toimi arkku. Kaappeja oli ainoastaan kirkoissa ja säätyläistaloissa.

    1500- ja 1600-luvuilla rikkaimmatkin kodit olivat Porissa vaatimattomia. Ainoastaan muutamissa taloissa saattoi yksinkertaisten huonekalujen lisäksi olla ”kattoverhoja” sinisestä ja punaisesta ”venäläiskankaasta”. Nämä ripustettiin karkeille seinille eräänlaiseksi tapetiksi. Sänkyryijyt ja penkkityynyt osoittivat hyvää toimeentuloa. 1700-luvulla ryhdyttiin maalaamaan myös talojen sisäseiniä. Savupiippujen yleistyttyä myös sisustukseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja huonekalujen määrä alkoi kasvaa 1800-luvulla. Valaistuksessa siirryttiin päreestä öljylamppuihin.

  • Vesijohto, kaasu ja sähkö uudistivat asumisen laatua kaupungeissa. Vesijohto mahdollisti lämminvesivaraajat ja vesiboilerit, kaasun käyttö mahdollisti kaasukeittimet ja valaisimet ja sähkö toi mukanaan valon lisäksi sähkökeittimet. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vain harvalla oli vielä varaa sähköön.

    Ensimmäisiä kotitalouksiin hankittuja ”kodinkoneita” olivat erilaiset lämmitysuunit. Vanhemmissa pystyuuneissa oli suora savukanava, josta lämpö meni suoraan ulos. Uuni lämmitti käytännössä vain niin kauan kuin tuli oli pesässä. 1700-luvulla kehitettiin uunin sisällä kiertävä savukanavajärjestelmä, jonka avulla lämpö saatiin varattua uunin massaan. Näin uuni säilyi lämpimänä pidempään ja pienemmällä puun kulutuksella.

    1800-luvulla varakkaat kotitaloudet ”koneistuivat”. Yksinkertaisia hellalevyjä valmistettiin Suomessa jo 1790-luvulla, mutta ne yleistyivät vasta 1800-luvulla. Avolieden kattaminen valurautaisella hellalevyllä oli merkittävin tekninen uutuus kotitalouksissa. Uutta teknologiaa olivat lisäksi mm. valurautainen silitysrauta, perunanmuserruskoneet, käsin veivattavat pesukoneet, konemankelit, puristimet ja rouhinmyllyt. Työläisperheillä ei ollut varsinaisia kotitalouskoneita. Eräänlaisiksi kotitalouskoneiksi voidaan laskea kahvimylly ja kahvinpaahdin.

Ruoka

  • 1600- ja 1700-luvuilla n. 70 – 80 % Pohjoismaiden väestöstä eli maatalouden tuoton varassa lähellä toimeentulominimiä. Normaaleina ja hyvinä satovuosina väestö sai riittävästi ravintoa, mutta toisinaan lievänkin kadon sattuessa syntyi ongelmia. Ihmisiä ei menehtynyt välttämättä suoranaisesti nälkään vaan aliravitsemuksen aiheuttamiin kulkutauteihin. Nälkä ajoi lisäksi ihmisiä liikkeelle, jolloin taudit levisivät. 1600-luvulla ankaria katovuosia oli miltei joka vuosikymmenellä. Katovuosina tärkeä sivuelinkeino oli mm. kalastus. Suomessa tilanne parani merkittävästi vasta 1820-luvulla, jolloin perunanviljely yleistyi. Peruna ei yksistään pelastanut katovuosilta, vaan esimerkiksi vuosina 1867 – 1868 erittäin moni suomalainen kuoli nälkään. Myöhemmin katoihin osattiin varautua paremmin ja myös maatalous kehittyi.

    Ruokailu oli 1800-luvulla edelleen sidoksissa varallisuuteen ja nälkä oli suorassa yhteydessä köyhyyteen. Vielä 1890-luvulla koko Suomen yhteen laskettu ravinnon kokonaistuotanto ja maahantuonti oli niin alhaista, että periaatteessa koko maa kärsi aliravitsemuksesta. Varakkaampien ruokapöydässä tarjonta oli runsaampaa ja monipuolisempaa myös vaikeina aikoina.

    Kaupungeissa asuneiden työläisten piti ostaa suurin osa ruokatarpeistaan, koska ajasta oli pulaa ja viljelymahdollisuudet olivat niukat. Porissakin tori oli yleinen ruokatavaroiden hankintapaikka.

    Vuonna 1927 perustettu kauppahalli tuli toiseksi tärkeäksi ostospaikaksi. Joillakin saattoi olla myös tuottavia kotieläimiä tai pieniä istutuksia.

    Kaupunkilaiset saivat käyttää Porin kaupungin omistamia peltoja melko vapaasti aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin kaupunki halusi kuitenkin rahallista hyötyä pelloistaan ja alkoi vuokrata pelto-osuuksia halukkaille, joiden oli samalla huolehdittava peltojen kunnosta. Yhden suuremman peltoalan vuokraaminen saattoi olla kuitenkin hankalaa ja perheen vuokrapalstat saattoivat sijaita kaukana toisistaan. Hankaluuksista huolimatta monet porilaiset viljelivät maata sivuelinkeinonaan pitkälle 1900-luvulle saakka. Monelle maaseudulta teollisuustyöhön saapuneelle vuokraviljely oli myös tärkeä tapa pitää yllä opittua luontaistaloutta.

    Karjan pito kaupungissa oli tavallista.
  • Työväen asunnoissa erilliset keittiöt olivat harvinaisia. Joissakin työväenasunnoissa saattoi olla yhteiskeittiöitä, joita perheet käyttivät vuorotellen. Työväestön puutteellinen ruokavalio ei johtunut siitä, että ravitsevia ruokia ei olisi osattu tai ollut varaa valmistaa, vaan siitä, että perheeltä saattoi puuttua tarvittavat keittoastiat ja kunnollinen keittopaikka. Perheet, joilla ei ollut hellaa, saattoivat lämmittää ruokansa asuinhuoneen kakluunissa. Kattila tai pata asetettiin kolmijalalle uunin perälle ja yleensä perheen äiti istui kakluunin edessä ja keitti joukolleen lämmintä ruokaa. Kolmijalka saattoi edustaa ainoaa kotitalousteknologiaa ja käsite ”hellahuone” syntyi juuri siitä, että asunto koostui vain yhdestä huoneesta, jossa sekä valmistettiin ruoka, asuttiin että nukuttiin.

    Taloudelliset olosuhteet rajoittivat uutuuksien hankkimista työläiskodeissa. Yleensä hella oli huono ja kakluuni liian pieni. Joillakin puuttui päivittäisistä aterioista lämmin ruoka kokonaan ja ravinto koostui lähinnä kuivamuonasta. Kuitenkin maalta saapuneet työläisnaiset tiesivät, miten uunin jälkilämmöllä voitiin paistaa vaikka naapurin pakarituvassa. Uusiin keittimiin ei ollut varaa, joten niille keksittiin halpoja vastineita. Eräs tällainen oli ns. ”heinissä keittäminen”. Keittopata oli ensin kiehautettu hellalla, jonka jälkeen se asetettiin heinillä vuorattuun kannelliseen puulaatikkoon. Ruoka hautui heinien lämmössä kypsäksi.

    Ruokatalous perustui varastointiin ja säilömiseen pitkälle 1800-luvun loppupuolelle saakka. Säilöntämenetelminä käytettiin kuivaamista, savustamista, suolaamista ja hapattamista. Helpommin pilaantuvia elintarvikkeita säilytettiin asunnon kylmäkomerossa tai kellarissa, jossa ruoka jäähdytettiin joesta nostetuilla jäälohkareilla. Jää säilyi sulamattomana sahapurujen alla kesäkuumille asti.

    Varakkaalle väelle tarkoitettuja harvinaisuuksia olivat 1880-luvulla Suomessakin myyntiin tulleet jäälohkarekaapit, joita myytiin aina 1920-luvulle saakka. Jäälohkarekaappi oli tavallinen jalallinen ja ovellinen kaappi, jonka hyllyille ruokatavarat sijoitettiin. Kaappi oli sisältä vuorattu sinkkipellillä ja jäälohkareet ladottiin kaapin päällä olevasta aukosta lokeroihin, jotka ympäröivät kaappia. Jää kylmensi tavarat, mutta myös suli nopeasti. Kaiken lisäksi jää oli kallista.

    Ensimmäiset jääkaapit olivat höyrykäyttöisiä ja siitä syystä tehdasmaisia ja äänekkäitä. Höyrykäyttöisiä jääkaappeja ei koskaan markkinoitu Suomessa. Suomessa jääkaappeja alettiin myydä 1920-luvulla vasta sen jälkeen, kun niihin oli asennettu sähkömoottori. Tavallisissa työläiskodeissa jääkaapit yleistyivät vasta 1950-luvulla.

    1800-1900-luvun vaihteen työläisen kattaus oli yksinkertainen.
    Jäiden nostoa Kokemäenjoesta.
  • Ruoka-aine % osuus käytetyistä ruoka-aineista
    Viljatuotteet 40 %
    Maitotuotteet, ei voi 24,5 %
    Voi 10,5 %
    Peruna 10 %
    Sokeri 7,5 %
    Liha ja lihatuotteet 5,5 %
    Kasvikset 1,2 %
    Kala 0,5 %
    Kananmuna 0,3 %
    Hedelmät ja marjat ?
    Margariini
  • Suomen työläisillä ruoka-aineisiin meni keskimäärin 55,4 % kokonaismenoista

    Ruoka-aine % osuus ostetuista ruoka-aineista
    Leipää, jauhoja, ryynejä ym. 14,1 %
    Maitoa, kermaa 9,9 %
    Voita 7,8 %
    Lihaa, läskiä 6,2 %
    Sokeria, siirappia 4,3 %
    Kahvia, sikuria 2,7 %
    Perunoita 2,4 %
    Kalaa 1,8 %
    Makkaraa, leikkeleitä 1,4 %
    Hedelmiä, marjoja 1,0 %
    Munia 0,8 %
    Juureksia, vihanneksia ym. 0,7 %
    Kaljaa, virvoitusjuomia 0,7 %
    Sekalaisia 0,6 %
    Juustoa 0,5 %
    Suoloja, etikkaa, mausteita 0,3 %
    Teetä, suklaata 0,2 %

Hygienia

  • Työläisten kodit saattoivat olla kylmiä ja vetoisia. Niissä asuttiin ja nukuttiin erittäin ahtaasti, eikä vesijohtoja tai viemäreitä ollut ennen 1900-lukua. Puutteellinen hygienia näkyi epäsiisteytenä, loisina ja syöpäläisinä sekä loi otollisen maaperän sairauksien leviämiselle.

    1800-luvun loppupuolella Euroopassa ryhdyttiin suhtautumaan uudella tavalla hygieniaan. Oli keksitty, että bakteerit aiheuttavat tauteja ja levisivät ruoasta, kosketuksesta ja pisaratartunnasta. Puhtauden puolestapuhujat olivat yleensä varakkaita ja he näkivät työväestön likaisuuden johtuvan työläisten saamattomasta ja laiskasta luonteesta! Vähemmän huomiota kiinnitettiin siihen, ettei työväestöllä ollut välttämättä varaa tehdasvalmisteiseen saippuaan. Perheenjäsenet pesivät itsensä kotitekoisella saippualla, jolla myös asunto siivottiin.

    1900-luvun alkuvuosikymmeninä esimerkiksi kaupoissa, junissa ja odotushuoneissa oli usein kyltti, jossa luki ”Spotta ej på golvet – Älä sylje lattialle”. Kiellolla yritettiin estää erityisesti yskösten välityksellä tarttuvan tuberkuloosin leviämistä. Lattioille sylkeminen oli aikaisemmin hyvin tavallista, mutta sitä alettiin vähitellen pitää paitsi terveyttä uhkaavana, myös sivistymättömänä tapana.

  • Ennen vesijohtoa vesi kannettiin kotiin kaupungin yleisistä kaivoista. Toejoella ruoanlaittoon käytettävä vesi nostettiin joesta aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka. Vesijohtoa saatiin Porissa odotella joissakin kaupunginosissa aina 1930-luvulle saakka, maaseudulla vielä pidempään.

    Viemäriverkkoa suunniteltiin Poriin jo 1800-luvun lopulla, koska vesi pakkautui kaduille lätäköiksi. Ensin viemärin sai ainoastaan puistojen risteyksen, Länsipuiston ja Karjarannan välinen alue. Koko keskikaupungin viemäriverkko valmistui vuonna 1911 ja V ja VI osan vasta vuosia myöhemmin. Aittaluotoon 1920-luvun alussa valmistunut Rosenlew-yhtiön työväenasuntola Hennala oli uudenaikainen rakennus, sillä siinä oli vesiklosetit eli sisä-wc:t.
    Pyykinpesijöitä.
  • Perinteinen peseytymispaikka oli sauna. Omia saunoja ei ollut kuitenkaan kuin harvoilla. Esimerkiksi Porin VIII kaupunginosan paikalla sijainneessa pahamaineisessa Blomin kaupunginosassa oli ainoastaan yksi sauna yli tuhannelle asukkaalle. Yleisesti saunassa käytiin kerran viikossa joko naapurissa tai kaupunginosien yleisissä saunoissa. Saunapäivänä vaihdettiin yleensä puhdas alusvaatekerta.

    Köyhemmillä kaupunkilaisilla vaatteita oli vain vähän, joten niitä ei pesty usein. Vaatetäit olivat yleisiä ja kiusallisia. Ne levittivät myös hengenvaarallista pilkkukuumetta. 1910-luvulla kansaa kannustettiin taisteluun torakoita, luteita ja muita syöpäläisiä vastaan.

    Pyykinpesussa ryhdyttiin käyttämään entistä enemmän kuumaa vettä. Uusi pyykinpesukone oli harvinainen varakkaillakin, mutta se mullisti pyykinpesua. Ensimmäiset pyykinpesukoneet olivat käsin veivattavia, mutta helpottivat työtä silti paljon.
    Pesussa ja siivouksessa käytetyt aineet saattoivat aiheuttaa myös terveysvaaroja. Pyykinpesuaineena käytetty lipeäkivi aiheuttikin tapaturmia joutuessaan lasten käsiin, sillä se oli voimakkaasti syövyttävää. Kotien siivoukseen suositeltiin vielä 1930-luvulla tärpättiä, jonka sanottiin jättävän jälkeensä raikkaan ja terveellisen tuoksun!
    Vaatetäistä kertova opetustaulu.

Vaatetus

  • Rahvas on saanut vaikutteet pukeutumiseensa säätyläisiltä. Monet muotipukujen piirteet ovat tosin siirtyneet rahvaan pukuparteen vasta siinä vaiheessa, kun ne vallasväen keskuudessa ovat jo olleet vanhanaikaisia. Kansan oli myös pukeuduttava säätynsä mukaisesti. Vain varakas väki sai pukeutua kalliisti ja hienosti, sillä he maksoivat siitä veroa. Tavallisen kansan pröystäilyä rajoitettiin 1700-luvulla yleellisyysasetuksin. Niiden noudattamista valvottiin ja monet porilaisetkin palvelustytöt joutuivat maksamaan sakkoja turhamaisuudestaan.

    Miehet käyttivät pitkiä housuja 1700-luvulle saakka, jolloin polvihousut yleistyivät. Pitkät housut säilyivät kuitenkin työvaatteina mm. merimiehillä. Karoliininen univormu vaikutti 1700-luvulla suuresti miesten pukeutumiseen. Esimerkiksi ruotuväkiarmeijan käyttämä polvipituinen takkimalli yleistyi porvareiden ja talonpoikien keskuudessa. 1800-luvun keskivaiheilla miesten asuksi tuli takin, liivin ja pitkien housujen muodostama yhtenäinen pukukokonaisuus. Vastaavaa pukupartta käyttivät jatkossa kaikki miehet yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Tämä asukokonaisuus on säilynyt peruspiirteiltään samanlaisena nykyaikaan saakka.
    Naisten vanhakantaiseen pukeutumiseen kuuluneet pitkät mekot ja tunikat väistyivät hiljalleen 1600-luvulla. Tällöin kansan parissa yleistyivät 1500-luvun muotipuvusta omaksutut vyötäröhame, liivi ja röijy. Nämä villakankaiset vaatekappaleet puettiin pitkän pellavapaidan päälle. Naisen pukuparsi säilyi pääpiirteissään samanlaisena 1800-luvun puoliväliin asti. Tällöin alkoi röijypuvun rinnalla vähitellen yleistyä leningin käyttö. Puvun suojana käytetty esiliina oli villaa tai pellavaa.

    kuva
    Villa- ja pellavakankaat olivat rahvaan pukeutumisen perusta siihen saakka, kunnes kotimainen kutomateollisuus toi edulliset puuvillakankaat kaiken kansan saataville. Porin puuvillatehdas aloitti toimintansa vuonna 1900.
    Aiemmin työvaatteena käytettiin pelkkää vyöllä solmittua pellavapaitaa tai vanhoja, kuluneita vaatteita. Tehdastyössä käytettiin omia vanhoja vaatteita vielä 1900-luvun alkupuolella. Varsinaisia työpukuja on valmistettu vasta 1900-luvulla. Miesten työhaalareita on käytetty1920-luvulta lähtien. Naisten työtakki tuli käyttöön sotien jälkeen. Sahoilla naisille suositeltiin työasuksi housuja jo 1900-luvun alussa lähinnä työturvallisuuden vuoksi.
  • Sotilaiden ja palvelusväen palkka maksettiin 1500- ja 1600-luvuilla vaatteisiin tarvittavina villakankaina. Villakankaiden laatu vaihteli arvo- ja palvelusaseman mukaan. Vallasväki käytti verkaa, alempi palvelusväki ja sotaväki pukeutui sarkaan. Sarkapuku oli oppimattoman ja yksinkertaisen rahvaan tunnus vielä 1800-luvullakin. Palvelusväelle oli vuosittain annettava ylöspidon lisäksi sarkaa hameeseen tai housuihin, sukkiin ja röijyyn. Palkkaan kuului myös kaksi valmiiksi ommeltua pellavapaitaa ja neljä paria jalkineita.
    Porissa oli 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa vain muutama räätäli. Myöhemmin räätälien määrä kasvoi ja heidän ammattikuntansa oli yksi kaupungin vanhimpia. 1800-luvun alussa räätäleitä oli Porissa jo kolmisenkymmentä. Elinkeinojen vapauduttua kaupunkiin perustettiin vielä useita räätäliliikkeitä. 1900-luvun alussa ammattinimi muuttui vaatturiksi. Valmisvaatteet syrjäyttivät mittapuvun vasta sotien jälkeen.
    Suutareita Porissa toimi 1600-luvulla kolme. 1800-luvun puolivälissä suutareita oli jo kolmekymmentä. Yhdessä liikkeessä työskenteli mestarin ohella keskimäärin 4-5 kisälliä ja oppipoikaa. Suutarit valmistivat jalkineita mittojen mukaan. 1800-luvun lopulla jalkineenvalmistus alkoi teollistua. Tämän seurauksena suutareista tuli pääasiassa kenkien korjaajia.
    1880-luvulta lähtien Porissa toimi useita erilaisia muotiliikkeitä. Ne myivät sekä valmiita muotiasusteita että niihin tarvittavia raaka-aineita kotivalmistusta varten. 1800-luvun lopulla alkoi myös valmisvaateteollisuus. Ensimmäiset vaatetehtaat olivat paitatehtaita. 1910-luvulla Porissa toimi esim. August Lipsasen paitatehdas. 1920- ja 1930-luvuilla perustettiin lisäksi K.H. Jokisen paitatehdas sekä Porin Paitatehdas Oy. Muita mainittavia porilaisia vaatevalmistajia olivat mm. Elise Lietzenin alusvaatetehdas ja 1900-luvun alussa perustettu Mandi Cajanin lakkitehdas.

    kuva

    Vaikka 1900-luvun alussa oli jo saatavissa monenlaisia valmisvaatteita, käytti varakkaampi väki Porissa edelleen myös ammattimaisten liinavaateompelijoiden ja pukuompelijoiden palveluita. Työläisperheissä puolestaan pyrittiin ompelemaan etenkin kaikki naisten ja lasten vaatteet kotona. Miesten puvut sekä päällysvaatteet tilattiin räätäliltä tai ostettiin valmiina torilta tai markkinoilta, kun tehdasvalmisteisia vaatteita alkoi olla kaupan.

    Jokaisessa työläisperheessä pyrittiin siihen, että vanhemmilla ja lapsilla oli arkivaatteiden lisäksi pyhävaatteet. Miehillä pyhävaatteena toimi yleensä verasta ommeltu vihkipuku. Hameet ja liivihameet sekä puserot kuuluivat naisten arki- ja pyhävaatetukseen. Miesten päällysvaatteena oli talvipalttoo. Rahvaan naiset käyttivät päällysvaatteenaan villasaalia siihen asti, kunnes teollinen päällystakkien valmistus yleistyi 1920-luvulla. Naisten yleisin päähine oli huivi, miesten karvalakki tai lippalakki. Jalkineina naiset käyttivät nappikenkiä ja miehet saappaita.

    Ensimmäiset Singer-merkkiset ompelukoneet saapuivat Suomeen 1860-luvulla. Vuosisadan vaihteessa ompelukoneita alkoi ilmaantua myös työläiskoteihin. Vielä 1920–30 -luvulla ompelukone oli työläiskodissa todellinen arvoesine, joka oli yleensä hankittu osamaksulla.

Lähteet

  • Haapala, Pertti: Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. Historiallisia tutkimuksia 133. Helsinki. 1986.

    Haapala, Pertti: Kun kaikki alkoi liikkua… Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 47-63. 2007.
    Koivuniemi, Jussi: Työläisyhteisön arki ja murros. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 145-167. 2007.
    Markkola, Pirjo: Suomalaisen naisen ja miehen elämänkaari. Suomalaisen arjen historia 2 – Säätyjen Suomi, 251-269. 2007.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    Teinonen, Markku: Porilainen perhe 1881 – 1931. Turun yliopiston kansatieteen laitoksen toimituksia 12. Turku. 1984.
  • Haapala, Pertti: Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. Historiallisia tutkimuksia 133. Helsinki. 1986.
    Harjula, Minna: Irti kivulloisuuden kahleista. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 83-99. 2007.
    Häggman, Kai: Suurperhe, ydinperhe, pyhä perhe? Suomen kulttuurihistoria 3. Oma maa ja maailma. 219-225. Helsinki. 2003.
    Koivuniemi, Jussi: Yhteisö ja elämäntapa (1870-1918). Nouseva maakunta. Satakunnan historia VII (1870-1939), 147-188.Pori. 2006.
    Lönnqvist, Bo: Ting, rum och barn – Historisk-antropoliska studier i kulturella gränser och gränsöverskridande. Kansatieteellinen arkisto 38. Helsinki. 1992.
    Markkola, Pirjo: Suomalaisen naisen ja miehen elämänkaari. Suomalaisen arjen historia 2 – Säätyjen Suomi, 251-269. 2007.
    Muroma, Seppo: Suurten kuolonvuosien (1696 – 1697) väestönmenetys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 161. SHS. Helsinki. 1991.
    Teinonen, Markku: Porilainen perhe 1881 – 1931. Turun yliopiston kansatieteen laitoksen toimituksia 12. Turku. 1984.
    Muroma, Seppo: Suurten kuolonvuosien (1696 – 1697) väestönmenetys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 161. SHS. Helsinki. 1991.
  • Aukia, Markku: Reposaaren sahatyöläisten työstä ja asuinympäristöstä. Satakunnan Museon Vuosikirja 1977. Pori. 1979.
    Franck, Marketta: Homo Ludens – Leikkivä ihminen. Näyttely. Haiharan nukkemuseo 14.4.1990-1.12.1991.
    Haapala, Pertti: Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. Historiallisia tutkimuksia 133. Helsinki. 1986.
    Heinonen, Linda: Tehtaan lapset. Kysymys tamperelaisten tehdaslasten työnteosta 1830–1890-luvulla. Kandidaatin tutkielma. Historian ja filosofian laitos. Tampereen yliopisto. 2008.
    Häkkinen, Antti: Elämä täynnä kärsimystä. Suomalaisen arjen historia 2 – Säätyjen Suomi, 179-195. 2007.
    Leimu, Pekka: Forssa – Elämää tehtaan pillin mukaan. Työväenkulttuuriprojektin julkaisu N:o 2. Museovirasto. Helsinki. 1983.
    Mikkola, Kati: Modernisaation vastavirrassa. Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860-1960. Toim. Hilkka Helsti, Laura Stark ja Saara Tuomaala, s. 169-212. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1101. Helsinki.
    Peltola, Jarmo: Leveämpi leipä – Elinkeinojen murros (1870-1918). Nouseva maakunta. Satakunnan historia VII (1870-1939). 49-142. Pori 2006.
    Rautakorpi, Kaarlo: Porin Tulitikkutehtaan historia. 1953.
    Sarka . Satakunnan Museon vuosikirja 2003 – 2005. Vesien sylistä Satakunnaksi näyttelyopas.
    Stjernschantz, Göran: Porin Puuvilla 1898 – 1948. Helsinki. 1949.
    Suntiainen-Nurmi, Anne: Muuttuva elämäntapa. Nouseva maakunta. Satakunnan historia VII (1870-1939), 198-225. Pori. 2006.
    Talve, Ilmar: Suomen sahatyöläisten työstä, työajasta ja palkkaustavasta ennen 1920-lukua. Scripta ethnologica 12. Turku. 1962.
    Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. –Historiallisia päälinjoja. SKS 355. Helsinki. 1979.
  • Aukia, Markku, Virtanen, Timo J.: Porilaisten kaupunki. Elämistä ja tapakulttuuria noin 1880 – 1980. Satakunnan Museon julkaisuja 9. Pori. 1993.
    Heinonen, Visa: Kotitalous mikroskoopin alla. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 169-195. 2007.
    Koivuniemi, Jussi: Työläisyhteisön arki ja murros. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 145-167. 2007.
    Lepistö, Vuokko: Joko teillä on primuskeitin?. Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Historiallisia tutkimuksia 181. Helsinki. 1994.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    Suomen taloushistoria 3. Historiallinen tilasto. Toim. Kaarina Vattula. Helsinki. 1
  • Haapala, Pertti: Kun kaikki alkoi liikkua… Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 47-63. 2007.
    Kuisma, Markku: Modernia Suomea rakentamassa. Suomalaisen arjen historia 3 – Modernin Suomen synty. 2007.
    Ollila Anne: Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa.SKS 795. Helsinki. 2000.
    Salmi, Hannu: ”Atoomipommilla kuuhun”. Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki. 1996.
    Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri teollistumiskaudella. Suomen kulttuurihistoria 2 – Autonomian aika. 447-471. 1980.
  • Aukia, Markku: Reposaaren sahatyöläisten työstä ja asuinympäristöstä. Satakunnan Museon Vuosikirja 1977. Pori. 1979.
    Innamaa, Kerttu: Suur-Ulvilan historia II. Pori. 1968.
    Karvinen, Anneli: Pihlavan tehdasyhdyskunnan kehitys. Satakunnan Museon Vuosikirja 1976. Pori. 1976.
    Koivuniemi, Jussi: Joen rytmissä. Porin kaupungin historia 1940-2000. Hämeenlinna. 2004.
    Koivuniemi, Jussi: Yhteisö ja elämäntapa (1870-1918). Satakunnan historia VII. Nouseva maakunta. Pori. 2006.
    Porin VI kaupunginosan rakennusinventointi 2009. Satakunnan Museo.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    SARKA. Vesien sylistä Satakunnanksi. Satakunnan Museon vuosikirja 2003-2005. Toim. Sirkka-Liisa Hakala. Pori 2005.
    Satakunnan Museon arkisto
    Tokila, Heikki: Se assuu Toejoe rannal. Ulvilan Toejoen taajaväkinen yhdyskunta vuoteen 1941. Pori. 2002.
  • Aukia, Markku, Virtanen, Timo J.: Porilaisten kaupunki. Elämistä ja tapakulttuuria noin 1880 – 1980. Satakunnan Museon julkaisuja 9. Pori. 1993.
    Kykyri, Marita: Puurakentaminen Turun kaupungissa. Kaupunkia pintaa syvemmältä – Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. Toim. Liisa Seppänen, 105-120. Turku. 2003.
    Lepistö, Vuokko: Joko teillä on primuskeitin?. Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Historiallisia tutkimuksia 181. Helsinki. 1994.
    Mikkola, Kati: Modernisaation vastavirrassa. Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860-1960. Toim. Hilkka Helsti, Laura Stark ja Saara Tuomaala, s. 169-212. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1101. Helsinki.
    Ruuth, J. W.: Porin kaupungin historia II 1558-1809. Toimittanut Mauno Jokipii. Pori. 1958.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    Suomen taloushistoria 3. Historiallinen tilasto. Toim. Kaarina Vattula. Helsinki. 1983.
    Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. –Historiallisia päälinjoja. SKS 355. Helsinki. 1979.
    Vuorela, Toivo: Kansanperinteen sanakirja. Porvoo. 1979.
    Yle opetus: Arjen historia. Eilisvisio. http://yle.fi/arjenhistoria/eilisvisio_iso.html
  • Harjula, Minna: Irti kivulloisuuden kahleista. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 83-99. 2007.
    Häkkinen, Antti: Elämä täynnä kärsimystä. Suomalaisen arjen historia 2 – Säätyjen Suomi, 179-195. 2007.
    Lepistö, Vuokko: Joko teillä on primuskeitin?. Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Historiallisia tutkimuksia 181. Helsinki. 1994.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    Tokila, Heikki: Se assuu Toejoe rannal. Ulvilan Toejoen taajaväkinen yhdyskunta vuoteen 1941. Pori. 2002.
    Yle opetus: Arjen historia. Eilisvisio. http://yle.fi/arjenhistoria/eilisvisio_iso.html
  • Aukia, Markku, Virtanen, Timo J.: Porilaisten kaupunki. Elämistä ja tapakulttuuria noin 1880 – 1980. Satakunnan Museon julkaisuja 9. Pori. 1993.
    Häkkinen, Antti: Elämä täynnä kärsimystä. Suomalaisen arjen historia 2 – Säätyjen Suomi, 179-195. 2007.
    Lepistö, Vuokko: Joko teillä on primuskeitin?. Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Historiallisia tutkimuksia 181. Helsinki. 1994.
    Muroma, Seppo: Suurten kuolonvuosien (1696 – 1697) väestönmenetys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 161. SHS. Helsinki. 1991.
    Nummelin, Liisa: Maatalous kaupungissa – Maanviljelys ja karjanhoito Porin kaupungissa 1880-luvulta 1940-luvun lopulle. Suomalaisen ja vertailevan kansatieteen Pro gradu-tutkielma. Turun yliopisto. 1988.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
  • Heinonen, Visa: Kotitalous mikroskoopin alla. Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. 169-195. 2007.
    Lönnqvist, Bo: Kansanpuku ja kansallispuku. Helsinki. 1979.
    Saarinen, Juhani: Porin historia III 1809-1939. Kokemäki. 1972.
    SARKA. Vesien sylistä Satakunnanksi. Satakunnan Museon vuosikirja 2003-2005. Toim. Sirkka-Liisa Hakala. Pori 2005.
    Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri teollistumiskaudella. Suomen kulttuurihistoria 2 – Autonomian aika. 447-471. 1980.
    Tamminen, Marketta: Pukeutuminen. Suomalaisen arjen historia 1. Savupirttien Suomi. 115 – 121. Helsinki. 2006.
    Satakunnan Museon arkisto