Työväestö

1800-luvun alussa puolison valitseminen ei perustunut tunneasioihin kuten nykyään. Puolison valintaan vaikutti yhteiskunnallisesta asemasta riippuen varallisuus, työkyky, terveys sekä sääty- ja sukutausta. Säätyläiset ja porvaristo pyrkivät avioitumaan taloudellisesti ajatellen ”järkevästi”. Esimerkiksi kauppiaat avioituivat yleensä jonkin muun kauppiassuvun tyttären kanssa. Työläisten ja säätyläisten väliset avioliitot olivat käytännössä mahdottomia. Työläisillä ei ollut avioituessaan taloudellisia etuja vaalittavana, joten he olivat vapaampia valitsemaan haluamansa puolison, mutta vain omasta yhteiskuntaluokastaan.

Avioliittoa edelsi kihlausaika, jonka aikana tuleva puoliso opittiin tuntemaan. Kihlaparit saattoivat muuttaa yhteiseen asuntoon, mutta kirkko vastusti tätä tapaa jyrkästi. Porilaiseen perheeseen syntyi vuosina 1880 – 1910 keskimäärin 2 – 4 lasta, mutta oli varsin yleistä, että perheessä oli kuusikin lasta. 1900-luvun puolella työväestön perheiden lapsiluku väheni, koska jokainen syntynyt lapsi merkitsi aina uutta kuluttajaa ja samalla perheen elintaso laski.

Köyhimmissä perheissä lasten asema ei ollut kadehdittava. Jos lapsia oli paljon, osa lähetettiin yleensä ansiotyöhön, koska kotona oli erittäin ahdasta. Maaseudulla monet lapsista olivat käytännössä irtolaisia.

Lapsikuolleisuus oli suurta vielä 1800-luvulla. Jos pikkulapsi selvisi hengissä ensimmäisestä elinvuodestaan, mahdollisuudet kasvaa aikuiseksi kohentuivat. Lapsen tulevaisuus riippui lähinnä siitä, kenen perheeseen hän oli sattunut syntymään.

Niin lasten kuin aikuisten elämää sääteli säätyero. Käsityöläisperheiden tyttärien lapsuus ja nuoruus kuluivat perheenemännän taitojen opettelemisessa.

Kaupunkiporvariston jäsenet avioituivat yleisesti keskenään, joten kauppiaiden tai käsityöläisten tyttärillä oli edessään porvariskodin emännöinti. Yläluokan pojat suuntasivat opintielle. Rahvaan lapset lähtivät kotoaan yleensä palkollisiksi tai naimisiin.

Nykyäänkin monella tapaa vallitsevat perheihanteet saivat alkunsa 1800-luvulla sivistyneistön piiristä. Avioliitto, äitiys, lastenkasvatus ja koti nostettiin jalustalle. Ennen talon palvelusväki, sukulaiset ym. laskettiin kuuluvan perheeseen, mutta nyt perheenä käsitettiin yhä useammin ainoastaan vanhemmat ja lapset. Mies elätti perheen ja edusti sitä ulospäin, kun taas naisen valtakuntaa oli koti. Vanhan ajattelutavan mukaan perhe tarvitsi sekä sydämen eli naisen että pään eli miehen. Suomen sana perhe on hyvin vanhaa perua, mutta sanan nykymerkityksen mukainen käyttö yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Uudet perheihanteet eivät koskeneet työväestöä, koska niihin ei ollut juurikaan mahdollisuuksia. Heikon toimeentulon vuoksi myös perheen äidit kävivät töissä, usein lapsetkin. Mikäli perheen äiti ei ollut vakituisessa työsuhteessa, joutui hän perheen isän jäädessä työttömäksi tai sairastuessa tekemään tilapäistöitä. Teollisuuden mukanaan tuoma uutuus olikin perheenäitien ansiotyö. Perheen isän tai äidin sairastuminen saattoi merkitä myös taloudellista katastrofia.

Periaatteessa työläisperheissäkin pyrittiin noudattamaan porvariston työnjakoa, jossa isä oli töissä ja äiti kotona. Naiset aloittivat työuransa tehtaissa yleensä 15 – 25 -vuotiaina eli lapsuudenkodin ja avioliiton solmimisen välisessä vaiheessa. Avioliiton ja lasten syntymän jälkeen ei ollut välttämättä kuitenkaan mahdollista jäädä kotiin hoitamaan taloutta ja lapsia. Perheen hoitaminen olikin työläisnaiselle erittäin raskas taakka vielä 1930-luvulla. Vasta työpäivien lyhennyttyä ja lapsityövoiman käytön loputtua työväestölle jäi enemmän vapaa-aikaa ja siten aikaa oleilla perheen kanssa.

Tavallisen kansan lapset toimivat kotipiirissä paimenina, perkasivat juurikaspeltoja ja vahtivat nuorempia sisaruksiaan. Köyhimmistä perheistä lapset lähtivät kodin ulkopuolisiin töihin jo hyvin nuorina. Vain alle 5-vuotiasta lasta pidettiin ”kolttuikäisenä” ja liian nuorena työntekoon. Vielä 1900-luvun alkupuolella tytöt saattoivat lähteä piikomaan jo seitsemänvuotiaina ja poikia palkattiin sahoille alle kymmenvuotiaina.

Yleensä kymmenen vuoden ikä merkitsi entisajan yhteiskunnassa taitekohtaa, jonka jälkeen lapselta odotettiin vastuullisuutta. Aikuisikä alkoi 15-vuotiaana, jolloin käytiin myös rippikoulu. Tällöin nuori pääsi samoihin töihin aikuisten kanssa. Työtä oli tehtävä yhtä paljon ja siitä sai saman palkan.

Teollistumisen myötä lapsityövoiman käyttö yleistyi koko Euroopassa. Suomi teollistui varsin myöhään ja siitä johtuen lapsityövoiman käyttö ei paisunut vastaavaksi kuin Euroopassa. Suomen teollistumisen aikana ymmärrettiin jo työväensuojelun tarpeellisuus.

”Aamulla me pikkupojat saimme aloittaa työt ainakin puolta tuntia aikaisemmin kuin muut. Meidän tehtäviimme kuului nimittäin laittaa järjestykseen päivän työt. Ensin täytyi lattia lakaista ja sitten täytyi laittaa paikoilleen mestarin tuoli ja vesiämpäri. Kun kaikki oli kunnossa, täytyi mestari herättää. Se oli meidän pikkupoikien tehtävä. Silloin me saimme mennä koputtamaan hänen ikkunaansa. Jos me koputimme liian kovaa, saimme haukut, mutta jos koputimme liian veltosti, ei sekään ollut hyvä asia. Usein sattui niin, että mestari nukahti uudelleen herätyksen jälkeen, ja sehän oli tietysti meidän poikien syy.[…] Selkäsauna kuului päivän järjestykseen ja sellaisen sai pienimmästäkin rikkeestä, etenkin me pikkupojat.”

Edellinen esimerkki ruotsalaiselta lasitehtaalta 1870-luvulta kuvaa hyvin tuon ajan lasten asemaa työelämässä

Käsityöläisen oppipojaksi lähti tavallisesti 12 – 13 -vuotias poika, joten samanikäisten lähtö tehdastyöhön ei ollut uutta. Poikkeuksena oli ainoastaan se, että esimerkiksi Tampereella yli puolet tehtaiden lapsityöläisistä oli maaseudun vähävaraisten, torpparien ja palkollisten lapsia. Sahoilla työt aloitettiin jopa 7 – 8 -vuotiaina. Yleisesti alle 18-vuotiaat eivät päässeet sahan sisätöihin.

Keskimääräinen työhönmenoikä oli 12,5 vuotta. Tytöillä ikä oli hieman matalampi kuin pojilla, mikä selittyy sillä, että tytöille oli enemmän työtehtäviä varsinkin tekstiiliteollisuudessa.

Vielä 1880-luvulla 8-vuotiaat lapset saattoivat tehdä jopa 13-tuntista päivää. Vuonna 1890 tuli voimaan asetus, jonka mukaan 12 – 15 -vuotiaat lapset saivat tehdä töitä 6,5 tuntia päivässä ja 15 – 18 -vuotiaat korkeintaan 12 tuntia. Alle 18-vuotiaat eivät saaneet tehdä yötöitä. Lasten työaikaa rajoitettiin tuolloin osittain siksi, että heille jäi aikaa koulunkäyntiin. Vielä vuonna 1870 koko maassa lapsityöntekijöitä oli reilut 17 prosenttia kaikista tehdastyöläisistä, kun vuonna 1890 osuus oli enää 3,5 prosenttia.

Lasten osallistumista työntekoon pidettiin maatalousvaltaisessa Suomessa tärkeänä ja normaalina osana kasvua. Mikäli sahalle saapui tarkastaja, ajoi työnjohtaja kaikki alaikäiset saha-alueen ulkopuolelle. Joissain tapauksissa tarkastaja ei välittänyt alaikäisistä työmaalla.

Kaupungeissa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia omavaraisuuteen, joten tehdastyö oli lapsille ainoa mahdollisuus hankkia elantoa perheelleen. Maataloudessa ravinto tuotettiin itse, mutta teollisuusyhdyskunnissa elintarvikkeet oli suureksi osaksi ostettava. Yleinen ajatus oli, että tehtaat toimivat hyväntekijöinä vähävaraisten lapsille, jotka ilman työtä ”joutuisivat kuluttamaan aikansa toimettomana ja kasvaisi paheissa”. Samaan aikaan pieni vähemmistö ryhtyi arvostelemaan lapsityövoiman käyttöä.

Lapsen asema tavallaan huononi perheen sisällä 1800-luvulla: mikäli lapsi menetti paikkansa työelämässä, hän saattoi kokea väheksyntää, koska oli riippuvainen niistä vähistä taskurahoista, joita hän sai vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Köyhimmät perheet eivät myöskään tulleet toimeen ilman lasten ansaitsemaa palkkaa. Tehdastyö ei tehnyt lapsista itsenäisiä tai vapauttanut heitä velvollisuuksista perhettä kohtaan, koska suuri osa pienestä palkasta meni perheelle. Vaikka teollisuustyö olikin raskasta, tarjosi se kuitenkin myös mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ja ammattiylpeyteen.

Suuri osa nuorista työntekijöistä oli kaupunkilaistyöläisen lapsia, joille tehdaselämän alku ei merkinnyt elämänpiirissä mitään muutosta. Esimerkiksi sahoilla työt opittiin yleensä vanhemman työntekijän opastuksella tai ryhmässä. Monet aloittivat työnsä myös isänsä tai muun sukulaisen kanssa. Uusi työntekijä teki aluksi helpompia töitä, joista pääsi vähitellen vaativimpiin tehtäviin. Nopeasti kasvava teollisuus tarvitsi ammattitaitoisia nuoria. Kunnalliset ja yksityiset ammattikoulut tulivat kilpailemaan työssä oppimisen rinnalle. Vuonna 1907 Pori sai yhdet maan ensimmäisistä valmistavista ammattikouluista sekä pojille että tytöille.

1800-luvulla lasten koulunkäyntiä vastustettiin tavallisen kansan keskuudessa ympäri Suomea, koska se tuli perheelle liian kalliiksi. Tosiasiassa vastustuksen syynä oli myös pelko siitä, että lapsi oppii vieroksumaan työtä. Lapsen harjaantumista työntekoon jo mahdollisimman varhaisessa iässä pidettiin tärkeänä. Monet kouluissa opetettavat tiedot nähtiin kansan keskuudessa täydeksi hulluudeksi ja valheiksi. Useat näkivät, että koulunkäynti kuului vain ”herrojen” lapsille, ja herrat eivät heidän mielestään tehneet työtä.

Vuonna 1866 kansakouluasetuksen myötä alettiin Poriinkin perustaa kansakouluja. Tavoitteena oli, että lapset olisivat käyneet kansakoulua yhteensä kuusi vuotta. Yli 12-vuotiaat, jotka tavallisesti olivat ansiotyössä, saattoivat käydä iltakoulua. Vuonna 1882 7-16 -vuotiaista porilaisista 60 % kävi kansakoulua. He olivat pääasiassa työläisten ja merimiesten lapsia. Kansakoulu voitti lopulta työn 1900-luvulle tultaessa. Tämä oli kuitenkin tosiasia vain kaupungeissa, koska 1900-luvun alussa vain puolet maaseudun lapsista kävi koulua. Vuonna 1917 koulunkäynnin mahdollisuus turvattiin siten, että alle 14-vuotiasta ei enää saanut palkata töihin. Oppivelvollisuus tuli Suomeen vuonna 1921, jolloin kaikkien oli käytävä vähintään kuusi vuotta koulua.

Ennen varsinaista teollistumista 1800-luvun alussa 40 % porilaisista eli toimeentulon rajamailla ja jopa sen alapuolella. Leskillä ja naimattomilla naisilla oli erityisen vaikeaa. Merimiehet saattoivat karata houkutusten mukana vieraassa satamassa ja heidän vaimonsa jäivät yksin tai lasten kanssa Poriin elämään. Tämä oli tuttua 1800-luvun puolivälissä kaikissa Suomen laivanvarustuskaupungeissa. Myös työttömyys oli arkipäiväinen ilmiö. Ne onnelliset, joilla oli töitä, joutuivat tyytymään Porissa alhaisempaan palkkatasoon kuin muissa suuremmissa kaupungeissa.

Palkka tehdystä työstä maksettiin 1800-luvulla työpäivien mukaan. Vain joissakin tapauksissa oli käytössä urakkapalkkaus. Palkanmaksuperusteena käytetty työpäivä ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä koko vuoden aikana. Tämä johti myös yleisesti työpäivien pitenemiseen. Kesäkuukausina oli valoisaa ja työpäivät saattoivat olla 12 – 13 -tuntisia, kun taas talvella 7 – 8 tuntia. Talvisin palkka oli täten pienempi, yleensä kolme neljäsosaa kesäansiosta. Työntekijän kannalta tilanne oli hankala, koska elintarvikkeiden hinnat nousivat talvisin.

Työajat ja yleisesti työsopimusten ehdot olivat työnantajien sanelemia. Vielä 1850-luvulla työläisten elintaso pyrittiin pitämään samalla tasolla, joka oli jo vuosikymmenet nähty ”säädyllisenä ja soveliaana”. Björneborgs Tidning kirjoitti paheksuvan artikkelin työväestön elintason noususta vuonna 1872. Lehti piti työväestön palkkoja luonnottoman korkeana. Lehden mukaan työväestön elintason alentamisella myös yleinen hyvinvointi kasvaisi! Esimerkiksi papit ja oppikoulunopettajat tienasivat noin kymmenenkertaisen palkan työläisiin verrattuna. Kulutustottumukset olivat myös säätysidonnaisia ja vain säätyläistö ja varakkaimmat porvarit pystyivät hyödyntämään kauppojen valikoimia ja ammattimestarien käsityötuotteita.

1890-luvulla sekä osittain 1900-luvun puolella otettiin käyttöön tuntipalkka. Mikäli työntekijä jäi työttömäksi, merkitsi se todellista kurjuutta, koska sosiaaliturva oli heikko. Työssäkäynti merkitsi edes jonkinlaista toimeentuloa. Rahan käyttö vaati toisin sanoen tarkkuutta. 1900-luvun alussa toimeentulon minimi oli 800 markkaa vuodessa perheelliselle. Alle 400 markkaa vuodessa tienanneet olivat käytännössä tulottomia ja 400 – 800 markkaa pienipalkkaisia. Hyvän toimeentulon voidaan katsoa olleen vuosittain 2 000 markkaa tienanneilla.

Naisten palkat olivat teollisuudessa korkeimmat niillä aloilla, joissa naistyöntekijät olivat enemmistönä, mutta kuitenkin pienemmät kuin miehillä. Jotkut ulkotyömiehet ja erityisesti merimiehet joutuivat olemaan talvisin pitkiä jaksoja työttömänä. Tällöin usein vaimot (mikäli eivät olleet vakituisessa työssä) elättivät perheen muun muassa pesemällä pyykkiä ja myymällä kukkia. Työläisten osalta tilanne parani hieman ja palkkaerot tasoittuivat vuoden 1905 suurlakon jälkeen.

Esimerkiksi kolmilapsinen paperitehtaan työntekijä ansaitsi 1900-luvun alun Tampereella vuodessa 922 markkaa (n. 3 200 €). Hän sai palkan lisäksi joitakin sivutuloja ja luontaisetuja. Muut perheenjäsenet toivat talouteen lisäksi 140 markkaa. Perheellä oli kuitenkin oma asunto. Kun mies sairastui kolmeksi kuukaudeksi, perhe joutui käyttämään 180 markkaa säästövaroistaan, joita tuskin olisi ollut ilman omaa asuntoa. Ruoka vei perheen vuosituloista 58 % ja asunto 13 %. Vaatteisiin meni kymmenesosa ja sivistys- sekä yhteiskunnallisiin menoihin alle 9 %. Ainoita maksullisia huveja olivat työväenyhdistyksen iltamat.

Ansaittu palkka meni siis usein välttämättömiin menoihin sitä mukaa kun se tulikin. Mikäli perhe halusi kouluttaa lapsensa, niin usein se tarkoitti lainaa tai ylitöitä ja muita sivutuloja. Raaka totuus oli, että mitä vähemmän oli suita ruokittavana, sitä parempi oli myös elintaso. Jotkut kykenivät elättämään perheensä ansiotuloillaan ja varaa jäi vielä joihinkin ylellisyyksiin. Kuitenkin harvalla perheellä oli varaa vapaa-ajan viihteeseen. Lapset saattoivat 1900-luvulla tienata elokuvalippurahansa esimerkiksi lehtiä myymällä.

Porin työväestön ammattitaitoisin osa oli suhteellisen hyvin toimeentulevaa. Lopuista osa joutui siis elämään, koko maatakin ajatellen, poikkeuksellisen vaatimattomissa oloissa. Erään porilaistyömiehen kuolinpesän perunkirjoituksessa vuodelta 1880 hänen jäämistönsä arvoksi oli ilmoitettu 51 silloista markkaa. Hautajaiskustannukset olivat taas 85 markkaa eli selkeästi enemmän kuin pesän arvo. Jäämistöön kuului:

”sänky sänkyvaatteineen, pöytä, seinäkello, 2 pinnatuolia, rukki, kirvesmiehen kirstu, juomatynnyri, ämpäri ja 3 pyttyä, kottikärryt, kelkka, patajalka ja rautakauha, sirppi, rautalapio, työvaatekerta, lakki ja liivit, 2 paitaa, silkkiliina, villashaali, 2 villavaatekertaa ja villapaita (kuluneita), öljytakki ja sydvesti (sade/kalastajanhattu), pari saappaita ja pata.”

Ajan syklinen kiertokulku muodosti 1800-luvulla mallin, jonka mukaan ihmiset vielä pääasiassa jäsensivät aikaa. Kiertokulkuun kuuluivat työ ja lepo, vuodenaikojen vaihtuminen sekä erilaiset juhlat. Samaan aikaan käytössä oli jo lineaarinen, kelloon sidottu aikakäsitys, joka tuli yhä tärkeämmäksi erilaisten aikataulujen ja ajanlaskun yhdenmukaistamisen myötä. Aika ja sen tehokas käyttö nähtiin yhä arvokkaammaksi. Kellot yleistyivät ja niiden avulla aika kyettiin jakamaan pienempiin osiin ja ajan käyttöä voitiin suunnitella tehokkaammin. Käsite tunti tunnettiin jo 1500-luvulla, mutta vasta 1800-luvulla tuntilasku teki läpimurron työaikojen ja taskukellojen myötä.

Rautatien mukana (1895) tuli tarkka ajan mittaus myös Poriin. Aikataulun mukaan kulkevat junat sekä purjelaivoja säännöllisemmin kulkevat höyryalukset muodostivat elämälle uuden rytmin, johon kuuluivat myös uusien laitteiden ja teollisuuden mukanaan tuomat tuoksut ja äänet. Rautatiet toivat mukanaan täysin uuden matkustusmuodon, jonka seurauksena matkustusaika lyhentyi murto-osaan siitä mihin ihmiset olivat tottuneet. Elämän rytmi oli huomattavasti kiihkeämpää kuin ”vanhassa maailmassa”.

Maalta kaupunkiin muuttaneet kokivat elämässään mullistuksen, koska kaupungeissa koko elämäntapa oli erilainen. Kaupunkiin kuului kello, aukioloajat, aikataulut ja tarkat maksuajat. Tehtaan pilli rytmitti elämää. Viikkoon kuului kuusi arkea ja yksi pyhä. Kymmentuntiset ja jopa pidemmät työpäivät ennen kahdeksan tunnin työajan tuloa vuonna 1917 eivät kuitenkaan jättäneet teollisuustyöväestölle juurikaan vapaa-aikaa.

Vanhassa maaseutukulttuurissa ei edes tunnettu erillistä vapaa-aikaa. Työt, lepohetket ja ilonpito, arjet ja juhlat sijoittuivat toistensa lomaan vuorokauden ja vuoden kierrossa. Kukaan ei edes ajatellut ryhtyä mittaamaan sitä, mikä oli työnteon tai lepohetken osuus ajankäytöstä. Töitä tehtiin niin kuin aina oli tehty; aamusta iltaan välillä lepotaukoja pitäen. Alkuaikoina teollisuustyön piirissä ryhdyttiin soveltamaan samanlaisia periaatteita. Maataloudessa käytetty työjärjestys ei käynytkään päivästä toiseen samanlaisena jatkuvassa tehdastyössä, jossa oltiin irrallaan omasta asunnosta ja kotiväestä.

Mekaaninen rataskello kehitettiin jo 1300-luvulla, taskukello 1500-luvulla ja heilurikello 1600-luvulla. Tästä huolimatta tiimalasi säilyi kansan keskuudessa melko yleisesti käytössä 1800-luvulle asti.

1500- ja 1600-luvuilla tavallisen porilaisen asunto oli harmaa ja yksinkertainen savupirtti. 1600-luvun uutuus oli savupiippu, joihin alkuun oli varaa vain rikkaimmilla kaupunkilaisilla. Pihapiirit rakennettiin umpinaisiksi kokonaisuuksiksi ja sisäänkäynti taloon sijaitsi pihan puolella. Varakkaimmat alkoivat rakentaa itselleen kivitaloja 1800-luvulla. Puutalot säilyivät porilaisten pääasiallisina asuintoina 1900-luvun alkuun.

Savupirttien sisustus oli yksinkertainen. Pöytänä toimi pitkä irtolevy, joka asetettiin kahden juurakkojalan päälle. Sisustukseen kuuluivat myös kiinteät seinänvieruspenkit. Tuolit, lukuun ottamatta kolmijalkaisia jakkaroita, olivat erittäin harvinaisia vielä 1600-luvun lopulla. Säilytyshuonekaluna toimi arkku. Kaappeja oli ainoastaan kirkoissa ja säätyläistaloissa.

1500- ja 1600-luvuilla rikkaimmatkin kodit olivat Porissa vaatimattomia. Ainoastaan muutamissa taloissa saattoi yksinkertaisten huonekalujen lisäksi olla ”kattoverhoja” sinisestä ja punaisesta ”venäläiskankaasta”. Nämä ripustettiin karkeille seinille eräänlaiseksi tapetiksi. Sänkyryijyt ja penkkityynyt osoittivat hyvää toimeentuloa. 1700-luvulla ryhdyttiin maalaamaan myös talojen sisäseiniä. Savupiippujen yleistyttyä myös sisustukseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja huonekalujen määrä alkoi kasvaa 1800-luvulla. Valaistuksessa siirryttiin päreestä öljylamppuihin.

Vesijohto, kaasu ja sähkö uudistivat asumisen laatua kaupungeissa. Vesijohto mahdollisti lämminvesivaraajat ja vesiboilerit, kaasun käyttö mahdollisti kaasukeittimet ja valaisimet ja sähkö toi mukanaan valon lisäksi sähkökeittimet. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vain harvalla oli vielä varaa sähköön.

Ensimmäisiä kotitalouksiin hankittuja ”kodinkoneita” olivat erilaiset lämmitysuunit. Vanhemmissa pystyuuneissa oli suora savukanava, josta lämpö meni suoraan ulos. Uuni lämmitti käytännössä vain niin kauan kuin tuli oli pesässä. 1700-luvulla kehitettiin uunin sisällä kiertävä savukanavajärjestelmä, jonka avulla lämpö saatiin varattua uunin massaan. Näin uuni säilyi lämpimänä pidempään ja pienemmällä puun kulutuksella.

1800-luvulla varakkaat kotitaloudet ”koneistuivat”. Yksinkertaisia hellalevyjä valmistettiin Suomessa jo 1790-luvulla, mutta ne yleistyivät vasta 1800-luvulla. Avolieden kattaminen valurautaisella hellalevyllä oli merkittävin tekninen uutuus kotitalouksissa. Uutta teknologiaa olivat lisäksi mm. valurautainen silitysrauta, perunanmuserruskoneet, käsin veivattavat pesukoneet, konemankelit, puristimet ja rouhinmyllyt. Työläisperheillä ei ollut varsinaisia kotitalouskoneita. Eräänlaisiksi kotitalouskoneiksi voidaan laskea kahvimylly ja kahvinpaahdin.

1600- ja 1700-luvuilla n. 70 – 80 % Pohjoismaiden väestöstä eli maatalouden tuoton varassa lähellä toimeentulominimiä. Normaaleina ja hyvinä satovuosina väestö sai riittävästi ravintoa, mutta toisinaan lievänkin kadon sattuessa syntyi ongelmia. Ihmisiä ei menehtynyt välttämättä suoranaisesti nälkään vaan aliravitsemuksen aiheuttamiin kulkutauteihin. Nälkä ajoi lisäksi ihmisiä liikkeelle, jolloin taudit levisivät. 1600-luvulla ankaria katovuosia oli miltei joka vuosikymmenellä. Katovuosina tärkeä sivuelinkeino oli mm. kalastus. Suomessa tilanne parani merkittävästi vasta 1820-luvulla, jolloin perunanviljely yleistyi. Peruna ei yksistään pelastanut katovuosilta, vaan esimerkiksi vuosina 1867 – 1868 erittäin moni suomalainen kuoli nälkään. Myöhemmin katoihin osattiin varautua paremmin ja myös maatalous kehittyi.

Ruokailu oli 1800-luvulla edelleen sidoksissa varallisuuteen ja nälkä oli suorassa yhteydessä köyhyyteen. Vielä 1890-luvulla koko Suomen yhteen laskettu ravinnon kokonaistuotanto ja maahantuonti oli niin alhaista, että periaatteessa koko maa kärsi aliravitsemuksesta. Varakkaampien ruokapöydässä tarjonta oli runsaampaa ja monipuolisempaa myös vaikeina aikoina.

Kaupungeissa asuneiden työläisten piti ostaa suurin osa ruokatarpeistaan, koska ajasta oli pulaa ja viljelymahdollisuudet olivat niukat. Porissakin tori oli yleinen ruokatavaroiden hankintapaikka.

Vuonna 1927 perustettu kauppahalli tuli toiseksi tärkeäksi ostospaikaksi. Joillakin saattoi olla myös tuottavia kotieläimiä tai pieniä istutuksia.

Kaupunkilaiset saivat käyttää Porin kaupungin omistamia peltoja melko vapaasti aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin kaupunki halusi kuitenkin rahallista hyötyä pelloistaan ja alkoi vuokrata pelto-osuuksia halukkaille, joiden oli samalla huolehdittava peltojen kunnosta. Yhden suuremman peltoalan vuokraaminen saattoi olla kuitenkin hankalaa ja perheen vuokrapalstat saattoivat sijaita kaukana toisistaan. Hankaluuksista huolimatta monet porilaiset viljelivät maata sivuelinkeinonaan pitkälle 1900-luvulle saakka. Monelle maaseudulta teollisuustyöhön saapuneelle vuokraviljely oli myös tärkeä tapa pitää yllä opittua luontaistaloutta.

Työväen asunnoissa erilliset keittiöt olivat harvinaisia. Joissakin työväenasunnoissa saattoi olla yhteiskeittiöitä, joita perheet käyttivät vuorotellen. Työväestön puutteellinen ruokavalio ei johtunut siitä, että ravitsevia ruokia ei olisi osattu tai ollut varaa valmistaa, vaan siitä, että perheeltä saattoi puuttua tarvittavat keittoastiat ja kunnollinen keittopaikka. Perheet, joilla ei ollut hellaa, saattoivat lämmittää ruokansa asuinhuoneen kakluunissa. Kattila tai pata asetettiin kolmijalalle uunin perälle ja yleensä perheen äiti istui kakluunin edessä ja keitti joukolleen lämmintä ruokaa. Kolmijalka saattoi edustaa ainoaa kotitalousteknologiaa ja käsite ”hellahuone” syntyi juuri siitä, että asunto koostui vain yhdestä huoneesta, jossa sekä valmistettiin ruoka, asuttiin että nukuttiin.

Taloudelliset olosuhteet rajoittivat uutuuksien hankkimista työläiskodeissa. Yleensä hella oli huono ja kakluuni liian pieni. Joillakin puuttui päivittäisistä aterioista lämmin ruoka kokonaan ja ravinto koostui lähinnä kuivamuonasta. Kuitenkin maalta saapuneet työläisnaiset tiesivät, miten uunin jälkilämmöllä voitiin paistaa vaikka naapurin pakarituvassa. Uusiin keittimiin ei ollut varaa, joten niille keksittiin halpoja vastineita. Eräs tällainen oli ns. ”heinissä keittäminen”. Keittopata oli ensin kiehautettu hellalla, jonka jälkeen se asetettiin heinillä vuorattuun kannelliseen puulaatikkoon. Ruoka hautui heinien lämmössä kypsäksi.

Ruokatalous perustui varastointiin ja säilömiseen pitkälle 1800-luvun loppupuolelle saakka. Säilöntämenetelminä käytettiin kuivaamista, savustamista, suolaamista ja hapattamista. Helpommin pilaantuvia elintarvikkeita säilytettiin asunnon kylmäkomerossa tai kellarissa, jossa ruoka jäähdytettiin joesta nostetuilla jäälohkareilla. Jää säilyi sulamattomana sahapurujen alla kesäkuumille asti.

Varakkaalle väelle tarkoitettuja harvinaisuuksia olivat 1880-luvulla Suomessakin myyntiin tulleet jäälohkarekaapit, joita myytiin aina 1920-luvulle saakka. Jäälohkarekaappi oli tavallinen jalallinen ja ovellinen kaappi, jonka hyllyille ruokatavarat sijoitettiin. Kaappi oli sisältä vuorattu sinkkipellillä ja jäälohkareet ladottiin kaapin päällä olevasta aukosta lokeroihin, jotka ympäröivät kaappia. Jää kylmensi tavarat, mutta myös suli nopeasti. Kaiken lisäksi jää oli kallista.

Ensimmäiset jääkaapit olivat höyrykäyttöisiä ja siitä syystä tehdasmaisia ja äänekkäitä. Höyrykäyttöisiä jääkaappeja ei koskaan markkinoitu Suomessa. Suomessa jääkaappeja alettiin myydä 1920-luvulla vasta sen jälkeen, kun niihin oli asennettu sähkömoottori. Tavallisissa työläiskodeissa jääkaapit yleistyivät vasta 1950-luvulla.

Suomen työläisillä ruoka-aineisiin meni keskimäärin 55,4 % kokonaismenoista

Perinteinen peseytymispaikka oli sauna. Omia saunoja ei ollut kuitenkaan kuin harvoilla. Esimerkiksi Porin VIII kaupunginosan paikalla sijainneessa pahamaineisessa Blomin kaupunginosassa oli ainoastaan yksi sauna yli tuhannelle asukkaalle. Yleisesti saunassa käytiin kerran viikossa joko naapurissa tai kaupunginosien yleisissä saunoissa. Saunapäivänä vaihdettiin yleensä puhdas alusvaatekerta.