Torpedovene S2 – sata vuotta myöhemmin – sisältö suomeksi

Torpedovene S2 – sata vuotta myöhemmin

Suomen rannikkolaivueen neljä alusta, tykkiveneet Klas Horn ja Hämeenmaa sekä torpedoveneet S1 ja S2, suuntasivat perinteiselle syys- ja koulutuspurjehdukselle Lypertöstä, Kustavista kohti Pohjanlahtea lokakuun 2. päivänä 1925. Matkan määränpäänä oli Tornio.

Vähitellen alkanut myrsky muutti laivueen suunnitelmat kohtalokkaalla tavalla. Seuraavan päivän iltaan mennessä tuuli oli yltynyt jopa yli 30 metriin sekunnissa ja olosuhteet aluksilla muuttuivat vaikeiksi. 

S2 pyysi ankarassa myrskyssä useaan otteeseen apua, mutta auttajia ei löytynyt riittävän läheltä. Torpedovene yritti hakeutua suojaan Reposaareen, mutta kaatui ja upposi Porin edustalla, Outoorin saariryhmän kohdalla, 4. lokakuuta 1925 noin klo 13.25. Kaikki 53 miehistön jäsentä menehtyivät.

Muut laivueen alukset selvisivät vaurioituneina eri satamiin: S1 pääsi turvaan Mäntyluotoon, Hämeenmaa saavutti Vaasan ja lippulaiva Klas Horn hakeutui Ruotsin rannikolle Härnösundiin.

Sata vuotta myöhemmin S2:n kohtalo muistuttaa yhä meren voimasta ja merisotilaiden rohkeudesta; tapahtuma on yhä läsnä muun muassa uhrien omaisten muistoissa, merivoimien perinteissä ja reposaarelaisten ajatuksissa.

Uppoamisen syyt ja seuraukset

S2:n kohtaloon vaikutti useampi tekijä. Yksi oli alusten kunto. Torpedoveneet S1 ja S2 olivat jo vanhoja, ja niiden höyrykattiloissa sekä runkorakenteissa oli havaittu puutteita. Myös laivaston komentaja, kommodori Gustav von Schoultz ja rannikkolaivueen päällikkö Yrjö Roos olivat ilmaisseet epäilynsä torpedoveneiden soveltuvuudesta syksyiseen merimatkaan.

Toinen ratkaiseva tekijä oli sää. Roos ja muut komentajat kertoivat myöhemmin, etteivät olleet saaneet sääennustetta Meteorologiselta keskuslaitokselta. Kolmantena tekijänä voidaan pitää Roosin epäselvää toimintaa vaikeissa olosuhteissa.

Alku uudistuksille

S2:n uppoaminen herätti laajaa keskustelua laivaston tilasta. Onnettomuus vauhditti uuden laivastolain säätämistä, ja 1930-luvulla Suomi hankki useita uusia aluksia. Muun muassa panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen sekä sukellusveneet Vetehinen ja Vesihiisi tulivat osaksi merivoimia.

S2:n kohtalo johti lisäksi Meriliiton (silloinen Laivastoyhdistys) perustamiseen ja vaikutti siihen, että alusten turvallisuusmääräyksiä ja teknisiä laskelmia alettiin kehittää.

Komentaja Roos – syntipukki vai vastuunkantaja?

Komentaja Yrjö Ilmari Roos (1891–1926) oli kokenut meriupseeri, joka palveli uransa aikana Venäjän, Saksan ja Suomen laivastoissa. Vuonna 1925 hänet nimitettiin rannikkolaivueen päälliköksi, ja helmikuussa 1926 hänestä tuli koko laivaston komentaja.

Roos oli mukana päättämässä onnettomuuteen päättyneestä syyspurjehduksesta. Hän oli itse epäillyt torpedoveneiden kuntoa mutta päätti hyväksyä matkan koulutuksellisista syistä.

Onnettomuuden aikaan Roos johti laivuetta tykkivene Klas Hornista. Hän ei ollut ilmoittanut laivueen muiden alusten päälliköille matkan lähintä päämäärää, kuten olisi edellytetty, eikä antanut ajoissa käskyä hakeutua suojaan. Sen sijaan laivueen alukset saivat Roosilta epäselvän käskyn:

”Kaikki laivat pysyvät tuulessa parhaansa mukaan.”

Roos pyysi itse sotaoikeuskäsittelyä tapahtumien selvittämiseksi. Häntä syytettiin varomattomuudesta ja taitamattomuudesta virantoimituksessa.

Vaikka oikeusprosessi oli kesken, Roos määrättiin väliaikaisesti laivaston komentajaksi Gustav von Schoultzin erottua tehtävästään. Roos menehtyi kuitenkin yllättäen häkämyrkytykseen elokuussa 1926 tarkastusmatkalla Helsingin saaristossa. Hänen kuolemansa myötä oikeusjuttu raukesi ja onnettomuuden tutkinta lopetettiin.

Luotsien kertomaa

S2:n onnettomuuden ainoat tunnetut silminnäkijät olivat Reposaaren ja Säpin luotsit, jotka seurasivat aluksen kamppailua myrskyä vastaan kiikarein ja paljain silmin.

Luotsi Johan Nordling seurasi S2:n taistelua Säpin majakalta. Hän kertoi, että alus kulki noin 12 solmun vauhdilla ja näytti pyrkivän ensin Säpin suojaan, mutta kääntyi lopulta kohti Reposaarta. Nordling näki, ettei kannella ollut pelastusveneitä eikä miehistöä, vain komentosilta erottui aaltojen keskeltä. Lopulta savua nousi enää aluksen yhdestä piipusta.

Reposaaren luotsiasemalla tapahtumia tarkkailivat luotsit Yrjö Aalto ja Frans Koskenkangas. Aalto seurasi S2:n liikkeitä kiikarilla ja näki, kuinka alus nousi hyökyaallon harjalle, peittyi savuun ja höyryyn, ja kallistui kyljelleen. Hetkeä myöhemmin näkyi aluksen pohja, ja sitten se katosi. Kaatumisen hetki oli noin klo 13.25. Luotsivanhin Forss vahvisti havainnot ja raportoi, että alus näytti ajelehtivan tuulen mukana ennen kaatumistaan.

Silminnäkijöiden kertomukset muodostivat tärkeän osan S2:n tapahtumien tutkimusta ja dokumentointia.

Hylyn jäljillä

Heti onnettomuuden jälkeen Luvian, Reposaaren ja Porin suojeluskunnat partioivat yötä päivää rannikoilla etsien S2:ta. Laivan kohtaloa alkoivat kuitenkin vahvistaa rannoille ajautuneet esineet, joista joissakin oli aluksen tunnukset.

Hylyn etsintöjä päästiin jatkamaan vasta talven jälkeen. Torstai-iltana 10. kesäkuuta 1926 reposaarelaiset kapteeni Paul Aarnio ja kauppias Semmi Haapakka lähtivät etsimään hylkyä alueelta, josta oli aiemmin päivällä löytynyt S2:een kuulunut rautaovi. Mukanaan heillä oli itse kehitetty kellolaite hylyn paikallistamiseen.

Yöllä ankkuri tarttui johonkin. Pohjaan laskettiin kellolaite tarkentamaan esineen materiaalia, ja metallin havaittuaan kello alkoi soida useamman kerran. Maihin palattuaan Aarnio ja Haapakka ilmoittivat löydöstä tutkimuksia johtaneelle kapteeniluutnantti Miettiselle.

Aamulla Haapakka ja kapteeniluutnantti Miettinen työryhmineen lähtivät onnettomuuspaikalle. Sukeltaja August Rämä ilmoitti hylyn makaavan 11 metrin syvyydessä kyljellään, Outoorin saaren edustalla.

Haastava nosto-operaatio

Ensimmäiset S2:n nostoyritykset tehtiin puolustusvoimien ja paikallisten toimijoiden voimin. Porilainen laivanvarustaja Werner Hacklin tarjosi kalustoaan ja ehdotti nostomenetelmiä. Hylkyyn pumpattiin ilmaa ja sen keula saatiin jo nousemaan pinnalle, mutta perä oli juuttunut tiukasti pohjamutaan.

Heinäkuussa tehtiin sopimus yksityisen Oy Tolfvan Ab:n kanssa hylyn nostamisesta. Pelastusalukset Salvator ja Stannum saapuivat Saksasta Poriin vasta heinäkuun lopussa. Myös ponttonien ja pumppujen toimittaminen viivästyi, eikä ponttoneita lopulta edes käytetty.

Elokuun alussa nostotyöt pääsivät kunnolla vauhtiin. Tolfvanin sukeltajat työskentelivät hylyn ympärillä, ja 5. elokuuta S2 saatiin viimein nostettua pinnalle. Alus vietiin hinaaja Luisin avulla Reposaaren redille, missä se käännettiin oikein päin ja tyhjennystyöt voitiin aloittaa.

Nuori dokumentoija

S2:n nosto-operaatiota seurasi tarkkasilmäinen valokuvaaja: 13-vuotias Aate Teräs (1912–1981). Nuori porilainen oli innokas valokuvauksen harrastaja ja päätyi dokumentoimaan yhtä Suomen merihistorian suurimpia nosto-operaatioita. Apurina toimi todennäköisesti hänen isänsä Aksel Teräs (1887–1945).

Teräksen ottamat valokuvat muodostavat ainutkertaisen kertomuksen S2:n nostosta ja Reposaaressa järjestetyistä onnettomuuden uhrien hautajaisista. Kuvissa näkyy traagisen tarinan arkisia yksityiskohtia – sukeltajia tauolla ja ylös nostetun aluksen tuhoutuneita osia.

Teräksen päätyminen dokumentoimaan S2:sta saattoi liittyä hänen perhetaustaansa: isä Aksel työskenteli konemestarina hinaaja Mars II:lla ja äiti Milja kuului Ahlströmin sukuun. Perheen varallisuus mahdollisti sen, että Aate sai ensimmäisen kameransa jo 10-vuotiaana.

Vaikka Aate Teräksellä oli selvästi lahjoja valokuvaajaksi, hän valitsi toisen uran. Hän opiskeli koneinsinööriksi ja työskenteli myöhemmin ulkomailla sekä porilaisen teollisuuden parissa.

Raskaan työn raataja

Frans Isak Erkko (1871–1961) oli tunnettu reposaarelainen hahmo, entinen merimies, joka työskenteli käymälöiden tyhjentäjänä. Apuna työssään Erkolla oli hyödyllinen ominaisuus – hänellä ei ollut hajuaistia. Kesällä 1926 Erkko sai tehtävän, johon harva suostui. Hänen piti noutaa S2:n hylkyyn jääneet vainajat.

Aluksen sisällä odotti karu näky: 23 menehtynyttä merimiestä. Haju oli sietämätön, ja moni kieltäytyi tehtävästä. Erkko ei epäröinyt. Hän sai mukaansa muutaman apumiehen ja laskeutui aluksen mutaisiin uumeniin.

Vainajat nostettiin ylös ja kuljetettiin arkuissa Reposaaren kirkon edustalle yhteiseen hautaan. Erkko sai työstään hyvän korvauksen ja oli hautajaisissa kunniavieras. Hänestä tuli hetkeksi koko kansan tuntema hahmo. Reposaaressa hänet muistetaan yhä omintakeisella nimellä ”Paska-Erkko”.

Rantaparlamentissa kuultua

Reposaaren rantaparlamentin jäsenten mukaan torpedovene S2:n onnettomuus on merkittävä osa saaren historiaa. Vaikka elävä muistitieto on hiipumassa, tapahtumaa muistetaan virallisesti seppeleenlaskuin ja jumalanpalveluksin. Kirkon edustalla oleva Wäinö Aaltosen veistämä muistopatsas ja onnettomuuden uhrien hauta ovat keskeisiä muistamisen paikkoja sekä reposaarelaisia maamerkkejä.

Pienoismallit, valokuvat ja paikallisten kokoamat näyttelyt sekä luennot pitävät muistoa yllä. Esimerkiksi Reposaaren kirkon aulassa on esillä S2:n muistoa kunnioittava kokonaisuus. Rantaparlamentin jäsenet kokevat S2:n tarinan myös symbolina Reposaaren merellisestä perinnöstä, joka liittyy laajemmin koko Suomen historiaan.

Haasteena kuitenkin on, että nuoret eivät enää tunne tapahtumaa. Moni ei esimerkiksi tiedä, että Reposaaren kirkon pihassa olevan veistoksen ympäristö on hautapaikka. Yhteistyö seurakunnan, museon ja kirjaston kanssa on tärkeää, jotta muistaminen säilyy elävänä, vaikkakin muuttuvana.

Rantaparlamentin jäseniä haastateltu Reposaaren VPK-talolla helmikuussa 2025

Merivoimien näkökulmat muistamiseen

Torpedovene S2:n onnettomuus on ollut Merivoimien pahin rauhanajan onnettomuus. Merivoimissa historian ja perinteiden kunnioittaminen ovat suuressa arvossa. Myös onnettomuuksien muistaminen on itsestäänselvyys, jotta tulevat sukupolvet ovat tietoisia menneiden sukupolvien uhrauksista.

Merivoimat muistaa onnettomuuden uhreja laskemalla muistomerkille seppeleen vuosittain. Tasavuosina S2:n uppoamispaikalla vierailee Merivoimien alus, paikalla pidetään hartaus ja mereen lasketaan kukkia tai seppele. Reposaaren kirkossa on pidetty jumalanpalveluksia Porin seurakuntayhtymän ja kaupungin järjestämänä, yleensä Porin Päivien yhteydessä.

Muistamme onnettomuutta vuosittain kunnioittaaksemme menehtyneiden muistoa. Tänä vuonna on uppoamisen sadas muistovuosi, joten Reposaaressa järjestetään tavallista isompi muistotilaisuus.

Rannikkolaivasto, Merivoimat

Turussa elokuussa 2025

Sisämaan poika lähti merille

Onni Sorri (1906–1925) oli Suoniemeltä, Sarkolan kylästä kotoisin ollut nuorukainen, joka tunnettiin eloisasta, vilkkaasta luonteestaan sekä musikaalisuudestaan. Onnin seikkailunhalu ja merenkaipuu veivät hänet merivoimien palvelukseen. Hän menehtyi vain 19-vuotiaana Torpedovene S2:n onnettomuudessa.

Onnin rohkeus ja peräänantamattomuus näkyivät jo nuoruudessa, kun hän 12-vuotiaana piilotti perheen kiväärin tarkastuskäynnille saapuneilta punajoukoilta sisällissodan aikana. Onni oli hanuristina etevä, ja hän soitti palveluksessa ollessaan muiden merisotilaiden iloksi. 

Onnin kohtalo kosketti syvästi etenkin hänen veljeänsä, joka näki painajaisia tapahtumasta vielä vuosien ajan. Onnin muisto on kulkenut suvussa sukupolvelta toiselle aina nykypäivään asti: hänen veljensä jälkeläiset ovat käyneet Reposaaren S2-muistomerkillä jo kolmessa sukupolvessa. Pidetyn sukulaisen läsnäolosta kertoo valokuvataulu, joka löytyy edelleen Onnin veljenpojan lipaston päältä.

Vuonna 1975 Sorrit osallistuivat S2:n onnettomuuden 50-vuotismuistotilaisuuteen Reposaaressa. Päivään kuuluivat muun muassa marssi, lipunnosto, käynti muistomerkillä ja merivoimien tarjoama lounas. Sorrin suvun toiveena on, että S2:n onnettomuus ja sen uhrit muistetaan myös tulevaisuudessa – ei vain virallisissa muistojuhlissa, vaan osana yhteisöllistä kulttuuria.

Matruusi Onni Sorri siunattiin kadonneena S2:n onnettomuuspaikalla elokuussa 1926.

Sorrin perheen jäseniä, haastateltu Satakunnan museossa elokuussa 2025

Muistamisen merkitykset 

Yhteinen muistaminen on hyvin merkityksellistä. Se kertoo siitä, mikä on olennaista historiaa paikallisille ja myös siitä, kenellä on oikeus tähän historiaan. Paikallisyhteisöissä ylläpidetty yhteinen muistaminen voi laajentaa menneisyyden tulkintoja. Sen kautta voidaan paitsi selittää menneisyyden tapahtumia myös ymmärtää niiden merkitystä.

Jotta tapahtuman muistaminen säilyisi paikallisyhteisössä, sen tulisi tavalla tai toisella kiinnittyä paikallisten identiteettiin – ihmisten mahdollisuuteen liittää omasta elämästään ja elinympäristöstään käsin merkityksiä tapahtumaan. Tapahtuman ei tarvitse olla henkilökohtaisesti koettua, vaan se voi olla myös muistelussa uudelleen tuotettua, muilta kuultua. 

Aineellinen perintö, kuten muistomerkit, pienoismallit ja muistotaulut, tuovat menneisyyden näkyväksi. Niiden merkitys nojaa näkyväksi tekemisen eetokseen: mitä on ollut ja mitä on tapahtunut. Ne vastaavat myös kysymyksiin siitä, mitä menneisyyden tapahtumasta voidaan ja halutaan muistaa. 

Aineellista perintöä voi tarkastella jälkenä, joka kertoo niistä merkityksistä ja tulkinnoista, joita muistomerkkien pystyttäjät, pienoismallien rakentajat ja muistotaulujen laatijat ovat tapahtumaan liittäneet. Ne kertovat enemmän muistamisen historiasta kuin itse tapahtumasta. Siksi S2:een liittyvää muisteluperinnettä on Reposaaressa erityisen kiinnostavaa tarkastella.

FT, dosentti Riina Haanpää, Turun yliopisto

Porissa maaliskuussa 2025