Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Renessanssi (1400-1660)

Uudessa blogisarjassamme ’Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin’ esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko, ja nyt keskiajan jälkeen on vuorossa katsaus renessanssin tyyliin.

Renessanssi (1400–1660)

Renessanssi ajoittuu keski- ja uudenajan vaihteeseen, johon sijoittuu paljon maailmanhistorian merkittäviä tapahtumia ja keksintöjä kuten löytöretket ja kirjapainotaidon keksiminen. Varhaisrenessanssikaudeksi määritellään vuodet 1400–1500. Myöhäisrenessanssiksi eli manierismiksi tyylin katsotaan kehittyneen vuosina 1530–1570. Pohjois-Eurooppaan renessanssi saapui 1500-luvun alkupuolella.

Renessanssityyli alkoi hahmottua Italian kaupunkivaltioissa ja erityisesti Firenzessä 1400-luvulla.   Antiikin Kreikan rakennustaiteesta ja kuvanveistosta innoituksensa saanut taidekäsityö jäljitteli klassisia mittasuhteita ja koristeaiheita. Medicien hallitsijasuvun tuella Firenzestä tuli renessanssin taidekäsityön ensimmäinen muotikeskus, jonka tuotteita ihailtiin ja jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa.

Turun linna edelläkävijänä

Suomessa ensimmäiset merkit renessanssista näkyivät Turun linnassa 1560-luvulla, jolloin sinne rakennutettiin ja sisustettiin Suomen herttuaa Juhanaa ja hänen puolisoaan, ruhtinatar Katariina Jagellonicaa varten ajanmukaiset asuin- ja edustustilat. Tärkein renessanssiyksityiskohta olivat paneloidut seinät ja katot.  Panelointi oli renessanssiaikana kehitetty tekniikka, jossa puusepät sahoja, höyliä ja sorveja käyttäen työstivät puuosat, jotka liimalla ja puunauloilla kiinnitettiin toisiinsa. Linnan sisustus oli keskiaikaiseen tapaan edelleen kiinteä muodostuen seiniä kiertävistä penkeistä. Juhlatilaisuuksissa penkit, pöydät ja seinät peitettiin Katariina Jagellonican myötäjäisinä tuomilla kankailla ja verhoilla, kuvakudoksilla ja gobeliineilla. Juhana-herttuan hovissa oli myös iso kokoelma hopeaesineitä. 

Renessanssi juurtui Suomeen 1600-luvun alussa. Turun linnan hovista tuli esimerkki, jota aateliskartanoissa, porvariskodeissa ja pappiloissa jäljiteltiin. Talonpoikaistaloissa tyylin omaksumista vauhdittivat 1600-luvun alussa yleistyneet savujohdolliset uunit ja lasi-ikkunat. Renessanssin juurtumiseen vaikuttivat myös kaupunkikulttuurin kehittyminen sekä ammattikuntalaitoksen vakiintuminen. Ammattikuntalaitos lisäsi käsityöammattien arvostusta ja paransi ammattitaitoa.

Saksalainen tuoppi, ns. Schnelle-kannu, 1500-luvun loppupuolelta. Savituopin koristeena on kolme pystysuorassa asennossa olevaa reliefikuvaa, joista jokaisessa on kuvattu kolme kristillistä hyvettä, joista selkeimmin erottuu oikeus. Viimeisen hyveen kohdalle on merkitty myös vuosiluku MDLXVI (1566). Tuopin malli ylöspäin kapeneva, ja saranoitu kansi tinaa. Tuoppi on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Ylöspäin kapeneva muoto on ominaista renessanssityylisille juoma-astioille. Tinaiset kannut ja muut astiat kuuluivat jokaisen vauraan talon pitopöytään. Porvaristaloissa ja aateliskartanoissa tina-astioita oli huomattavia määriä jo 1500-luvun jälkipuoliskolla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Huonekalut

Renessanssihuonekaluille ominaista on selväpiirteinen rakenne ja suoraviivaisuus. Huonekalut olivat muodoltaan arkkitehtonisia ja niiden muotokieli oli geometrista. Tuolit ja arkut oli tehty useimmiten kehäämällä ja etenkin säilytyshuonekalujen umpinaiset osat peilirakennetta käyttäen. Peilirakenne tai peilitys on renessanssille tyypillinen rakenne- tai koristeaihe, jossa seinä- tai ovipintojen koristeelliseen jaotteluun käytettiin suorakulmaista, puulistoista sommiteltua kehysrakennetta.

Varhaisrenessanssin tavallisin huonekalu oli veistokoristeltu arkku. Arkkuja käytettiin tavaroiden säilyttämisen ja kuljettamisen lisäksi myös istuimina ja pöytinä. Kehä- ja peilirakenne sekä sinkkaliitos tekivät niistä kevyitä ja vakaita. Arkkuja koristettiin muun muassa peilityksin, arkadikaarin ja koristeleikkauksin.

Huonekalujen valikoima monipuolistui, kun siirryttiin kiinteästä sisustuksesta liikuteltavien irtohuonekalujen käyttöön. 1600-luvulla Suomen porvaris- ja aateliskoteihin hankittiin jo tuoleja vaikka ne sijoitettiinkin edelleen penkkien tapaan pitkin seinänvieriä. Tuolin runkomuotona säilyi edelleen keskiaikainen ristikkorakenne. Jalkoja kiersi yksi tai kaksi tukipuukehikkoa, jotka jatkuivat selustan kannatintolppina. Selusta oli suorakaiteenmuotoinen ja toisinaan selkämyksessä oli peilitys tai sorvattuja pienoja.

Suomalaisten tuolien kantamuoto on hollantilaistyyppinen renessanssituoli. Kehäämällä kootussa tuolissa on tolppajalat, jotka ovat suorat tai hieman kulmista viistetyt. Tuolin jalkoja kiertää kaksinkertainen tukiristikko. Joskus sivutolpat päättyvät korviin, joihin pehmusteeksi tarkoitettu irtotyyny ripustettiin. Tolppajalkaiset tuolit olivat suomalaisen talonpoikaistalon peruskalustoa pitkälle 1800-luvulle asti. Satakunnan Museon kokoelmat.

Yleisin pöytämalli oli yksinkertainen orsipöytä, jonka pöytälevy ja pukit oli helppo varastoida. Hollantilaisia muotiuutuuksia olivat levennettävät vetopöydät ja pyöreät saranapöydät. Pöytien jalat olivat kauniisti sorvattuja ja höylättyjä.

Uusi huonekalu oli kaappi. Renessanssikaapit olivat kookkaita, usein kaksikerroksisia vaate- tai astiakaappeja. Niiden muoto oli otettu suoraan arkkitehtuurista. Myös koristelu oli geometristä. Tyypillisiä koristeaiheita olivat erilaiset sauva- ja veistoskoristeet, balusterinauhat, nauhaornamentit, arkkitehtoniset kaaret ja pylväsreliefit. Joskus niissä oli antiikkisvaikutteisia seppeleitä, köynnöksiä ja kasviaiheita. 

Ulvilalaisen puusepän tekemä kaappi, jonka koristeveistetyt ja -maalatut pylväs- ja kasviornamenttiyksityiskohdat edustavat tyypillistä barokin muotokieltä. Satakunnan Museon kokoelmat.