Muutoksia Museolla ja muita työkokeilijan kokemuksia

Kolmisen kuukautta sitten kesän tehdessä loppuaan olin aivan uudenlaisen tilanteen edessä. Edeltävän kevään ylioppilaana, ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen, minulla ei ollut koulua jossa aloittaa tai johon palata. Minun oli aika keksiä, mitä tulisin alkavalla välivuodellani tekemään.

Mahdollisuuksia punnittuani päätin tarttua TE-toimistosta tarjottuun mahdollisuuteen etsiä itselleni työkokeilupaikka. Kyseessä on työsuhdetta muistuttava järjestely, jossa työntekijä saa palkan sijasta työttömyystukea, mutta pääsee kokeilemaan työtä itseään kiinnostavan alan tai aiheen parissa.

Itse historiasta kiinnostuneena päädyin kysymään paikkaa Satakunnan Museosta, ja parin viikon päästä sainkin jo palata paikan päälle ensimmäisen työkokeilupäiväni merkeissä.

Yritin etukäteen mielessäni arvailla, millaista työ käytännössä olisi. Pääsisinköhän heti seuraamaan perusnäyttelyn purkua lähietäisyydeltä, vai laitettaisiinko minut tekemään jotain aivan yksinkertaista – ehkä keittämään kahvia ja silppuamaan paperia? No, tavallaan nämä molemmat skenaariot toteutuivat. Ensimmäisen päiväni sain näet aloittaa leikkaamalla kasoittain pahvisia lappuja oikeastaan edes tietämättä, mihin tarkoitukseen, kun loppupäivästä taas löysin jo itseni kiikuttamasta tuhansia vuosia vanhoja arkeologisia esineitä vitriineistä varastoon.

Erityisen vaikuttunut olin museon esinekokoelmien näkemisestä: varastot ovat todellisia aarreaittoja, joita tutkimalla voisi viettää varmasti loputtomasti aikaa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että museolla olisi niin paljon kiinnostavia esineitä, jotka eivät ole päässeet vielä näytille. Tässä vaiheessa käsitin entistä paremmin, miksi toimivakin perusnäyttely on ajoittain syytä uusia.

Varastot ovat pullollaan mitä mielenkiintoisimpia ja näyttävimpiä esineitä.

Eräs varsin mukava seikka oli myös se, että sain neuvoksi kysyä tai selvittää rauhassa jonkin minua kiinnostavan esineen taustoja, mikäli sellainen osuisi kohdalle. Olen siis saanut paitsi työskennellä hyvin mielenkiintoisten tavaroiden ja tarinoiden keskellä, myös oppia niistä paljon uutta.

Massiiviset tykitkin ovat löytäneet lepopaikan näyttelyn uudistamisen ajaksi.

Museoiden maailma tekijöiden näkökulmasta on aiemmin ollut minulle kohtalaisen vieras: taloon tullessani en oikeastaan ollut edes selvillä siitä, mitä tarkoittaa konservointi – kun nyt taas esimerkiksi tiedän, että monissa museoissa vietetään Einon (ei n:o, ei numeroa) päivää numeroimattomien esineiden kunniaksi (vaikka aika murheenkryynejä ne toisinaan ovatkin).

Loputtomilta tuntuvat hyllyrivit voivat pitää sisällään oikeastaan ihan mitä tahansa.

Tehtäväni täällä ovat olleet varsin monipuolisia: olen ollut tyhjentämässä vanhaa perusnäyttelyä, etsinyt esineille omia paikkojaan varastoissa ja saanut kirjoitettavakseni listan, johon kaikki perusnäyttelyssä olleet esineet uusine paikkoineen merkitään. Olen toiminut juoksutyttönä esitteiden ja muiden lappusten kuljettamisessa eri rakennusten välillä, ja minut on lähetetty muun muassa kyselemään läheisestä ostoskeskuksesta strutsinsulkapölyhuiskuja.  Olen käyttänyt tunteja selaamalla vanhoja valokuva-albumeita läpi uuteen näyttelyyn sopivia kuvia etsien ja oppinut käsittelemään, skannaamaan ja muokkaamaan niitä. Olen myös istunut sekä Satakunnan Museolla, Luontotalo Arkissa että Rosenlew-museolla avoinnapidossa ja opetellut käyttämään näiden paikkojen kassakoneita. Lisäksi tehtävänä on ollut erilaisia pikkuhommia, kuten leikkikarkkirasioiden askartelua Pikku-Pekkalaa varten – ja päädyinpä vetämään yhden päivän ajaksi lapsille valutyöpajaakin.

Pikku-Pekkalaa varten askartelu osoittautui yllättävän hauskaksi puuhaksi.

Perusnäyttelyn tilat ovat tyhjentyneet hurjaa vauhtia, ja ympärillä käy jatkuvasti aikamoinen vilske. En malttaisi odottaa uuden perusnäyttelyn avautumista nyt, kun olen päässyt näkemään ja kuulemaan suunnitelmia uudistuksista. Olisi myös hauskaa olla täällä vielä näyttelyn rakentamisvaiheessa, mutta purkaminenkin on pitänyt sisällään vaikka mitä kiinnostavaa.

Perusnäyttelyn keskikerros on tällä hetkellä varsin erinäköinen kuin vielä muutama viikko sitten.

Työkokeilua on nyt takana vajaat kolme kuukautta, enkä äkkiseltään voisi kuvitella mielenkiintoisempaa tapaa, jolla olisin tuota aikaa voinut viettää. Viikkojen aikana olen saanut oppia paljon uutta paitsi tulevan työelämän, myös opiskeluihin liittyvän kiinnostukseni kannalta. Toisaalta, myös arkipäiväinen uteliaisuus on saanut osansa: erityisen viihdyttävät hetket koimme toisen harjoittelijan kanssa löytäessämme erään 1900-luvun alussa nuoruuttaan eläneen Hilman kotialbumista tämän säilyttämää tunteikasta kirjeenvaihtoa eri miesten kanssa – ja erityisesti yrittäessämme arvailla, kuka kenties juuri näistä miehistä lopulta päätyi samasta albumista löytyneeseen koreaan hääkuvaan.

Vanhojen valokuvien katseleminen on ollut erityisen kiehtovaa, sillä jokaisen takaa löytyy varmasti oma mielenkiintoinen tarinansa.

Pauliina, työkokeilija