Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 2: Koronakeväänä museossa
Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Tällä kertaa työstään kertoo asiakaspalveluvastaava Lotta Koskinen.
Viikot menevät sekaisin. Kalenterista on katsottava oikea päivä ja viikko. Kalenterin kanssa käsikkäin eläminen kuuluu työnkuvaan, mutta tänä keväänä se tuntuu erilaiselta. Tahti on verkkainen. Töihin lähtiessä sen huomaa; sunnuntaiaamut jatkuvat viidettä viikkoa, on koronakevät.
Jätän pyörän museon eteen, kello on vähän vaille kahdeksan, minua väsyttää. Livahdan sisälle taloon ja vien vaatteet narikkaan, avaan tietokoneen ja alan töihin – äh! – en muistanut leimata itseäni sisälle työaikajärjestelmään – siispä takaisin toimistoon. Tätä uutuutta asiakaspalvelun henkilökunta on opetellut käyttämään työajan muututtua maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljää. Kellokortti on sähköinen eikä lainkaan niin korea kuin Rosenlew-museon aulassa esillä oleva laite. Siirtymä on puuduttava – minulle. Työkaverit hehkuvat ilosta saadessaan viettää viikonloput perheidensä parissa. Minun ensimmäinen viikkoni meni silmät ristissä, aina väsytti. Nyt helpottaa jo, ehkä valoisasta keväästä on apua ja niistä viikonlopuista, myönnetään.
Mitä tekee asiakaspalvelun väki koronakeväänä museossa? Ensitöiksemme yhdessä museolehtori Caritan kanssa jaamme varausten peruutukset tasan, otamme puhelimen käteen ja soittokierros voi alkaa. Kaikki on peruutettu tai siirretty hamaan tulevaan. Sitten polkaistaan vauhtiin inventaario, järjestellään varastot, siivotaan lasten leikkipaikat, pakastetaan tavaroita, yskitään pölyä ja siirrytään järjestämään varastokirjanpitoa. Sähköposti ei ole kuullut poikkeustilasta, verkkokauppa ilmoittelee olemassaolostaan, vain puhelin on hiljainen. Elämä ja työ ovat tässä ja nyt. Pölyisten varastojen uumenissa katse on kuitenkin kiinnitetty tulevaan; koska voimme avata ovet taas yleisölle?
Lotta Koskinen omalla työpisteellään Satakunnan Museon lipputiskillä – ilman asiakkaita.
Mietin missä kaikki työkaverit ovat; Tarja on lomalla, Marika päivittää opastusten sisältöjä, Teija etäilee kasvien kanssa Kotka-järjestelmän parissa ja Martti suunnittelee tulevaa syksyä ja somettaa. Lotta eli minä rakennan kesätyöntekijän aikataulua, oman väen lomia, pohdiskelen museokaupan näkökulmasta tulevaa näyttelyä ja nyt kirjoitan tätä. Välillä on huolehdittava, että väliaikaisella henkilöstöllä on kädet täynnä töitä. Osa heistä tekee keskuskortiston digitointia, joku puhdistaa esineitä, avustaa kalustesiirroissa toimiston remontin jäljiltä ja kirjaa varastoja sähköiseen muotoon. Hyörinä on tasaisen hiljaista, museolla on hiljaista, kahvion kylmätiskinkin on hiljaa, outoa.
Teams-palaveri työhyvinvoinnista katkaisee päivän. Tuntuu, että kaikki yhteydet työkavereihin ovat nyt paikallaan. Isoja uudistuksia on ilmassa, joten työhyvinvointi on ihanan normaali ajatus kaiken keskellä; jos vaikka jousiammuntaa. Työkaverit ovat olleet ahkeria, kukin tahoillaan. Digitaalisia sisältöjä puskee ilmoille reipasta vauhtia ja kokonaisuudet hahmottuvat, syksy on kivenheiton päässä. Palaverin jälkeen avaan kansion ja alan lukea Museoliiton konseptisuunnitteluopasta – tarvittiin korona, että tähän saakka ehti. Työpäivät poikkeavat normaalista, vaikka työtehtävät ovat osaksi samoja, vain iloiset asiakkaat puuttuvat. Pullakahvit juodaan, kun saan taas vastata puhelimeen; Satakunnan Museo, Koskinen.
Lounasaika livahti ja sisälsi sähellystä työaikajärjestelmän kanssa. Yritän parhaani ja opin uutta. Olemme ottaneet harppauksen kohti sähköistä maailmaa tänä keväänä. Kiitos siitä kuulunee kaupungin ICT:n porukalle. On opittu uutta, räpelletty, mutta opittu ja puhun vain omasta puolestani. Kevät etenee kesäksi ja syksyksi, vääjäämättä. Tulee hetki, jolloin Gallen-Kallelankadulla on tuulisen tiistaiaamun ihana koululaisten hyörinä, työaika alkaa klo 10.30 ja museoissa avaamme ovet yleisölle – koronakevät oli eilen.
Lotta Koskinen, Satakunnan Museon asiakaspalveluvastaava