Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 1: video-opastuksen teko suljetussa näyttelyssä

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Aluksi Rosenlew-museon intendentti kertoo, miten syntyi hänen työuransa ensimmäinen video-opastus.

Maaliskuussa 2020 Suomen museot jouduttiin sulkemaan koronan vuoksi. Oli hienoja näyttelyitä, jotka nyt jäisivät ilman kävijöitä. Oli yleisöä, joka ei saisi tulla. Meillä Rosenlew-museossakin oli vasta avattu Ambiente-näyttely. Vain kourallinen väkeä oli ehtinyt vierailla ennen sulkemista.

Jotain pitäisi keksiä! Miten saamme näyttelyn auki virtuaalisesti?

Muut museot innoittajina 

Monet olivat nopeita keksimään ja toteuttamaan, esimerkiksi Porin taidemuseo. Siellä kolmen näyttelyn yhteisavajaiset osuivat ensimmäiselle koronaviikolle. Avajaiset järjestettiin silti, etänä. Oli tehty kaikki voitava, jotta yleisö pääsisi osallistumaan.

Erityisen vaikutuksen teki se, kun  museon henkilökunta kokoontui lopuksi laajaan kuvaan pitäen keskenään turvavälin.
He vilkuttiviat suoraan yleisölle. Katso Porin taidemuseon avajaistallenne täältä. 

Muiden museoiden tekemiä video-opastuksia etsiessäni osuin Instagramin kautta Design-museon Utopia Nyt -kokoelmanäyttelyn opastukselle. Puhelimeni asetuksista johtuen en edes ensin kuullut oppaan ääntä, mutta jo pelkän kuvan perusteella olin varma, että tässä mentiin suurella sydämellä.

Design-museon opas aloitti ja päätti opastuksensa Pastilli-tuolien luona.
Kuva Minni Soverila. Katso opastus täältä.

Taide- ja museokeskus Sinkan Olipa kerran -opastukset tuntuivat vastaavaan suoraan kysyntään ja hyvällä meiningillä. Ihailtavaa, että siellä oli saatu aikaan kokonainen sarja opastuksia.

Sinkan video-opastusten sarjaan saatiin uusi osa joka viikko. Katso sarjaa täältä.

Poikkesin myös sellaisilla virtuaalikierroksilla, jotka oli toteutettu ilman puhuvaa opasta. Monet olivat toimivia. Niissä oli suureen tietomäärään uppoutumisen fiilis, niin kuin isoissa museonäyttelyissä usein on. Museotiloistakin sai hyvän käsityksen. Museoammattilaisena olisin voinut jopa tarkistaa, mitä näyttelyvalaisinmerkkiä missäkin talossa on suosittu

Ison tietomäärän esiin kattamisen sijaan suunnitelmassani siintelivät enemmänkin videoterveiset museosta, tyyliin:

“Täällä olemme, ajattelemme teitä, toivomme että kestätte, mekin kestämme, jaksakaa vielä, kohta nähdään!” 

Koronan aiheuttamassa poikkeustilanteessa tuntui siltä, että nyt tarvitaan ihminen. Ja semmoiseksi ajattelin ryhtyä, vaikkakin ilman aikaisempaa kokemusta video-opastuksen teosta. Museon viestintäväeltä ja pomolta sain siunauksen suunnitelmiini, ja ryhdyin hommiin.

Missä olen ja mitä sanon? 

Opastuksen suunnittelu sujui kuten normaalinkin opastuksen suunnittelu. Mietin stopit, joihin pysähdyn, ja mitä missäkin kohdassa kerron. Kuvaaja on kehottanut suunnittelemaan  lyhyitä “slotteja” ja kellottamaan ne sekuntikellon kanssa, jotta kokonaisuudesta ei tulisi liian pitkä.

Kilautan kollegalle, ja hyvää turvaväliä pitäen neuvottelemme muutamista näyttelyopastuksen yksityiskohdista. Pitkäaikainen työkaverini, asiakaspalveluassistentti Marika on lähes aina minua paremmin perehtynyt faktoihin. Hänellä on mahtavat muistisäännöt, kuten:

“Miten erotan ohran muista viljalajeista? Oulu – ohra – vihneet ylös asti, koska Oulukin on pohjoisessa.” 

Opastaessaan hän käyttää asioiden muistamiseksi sujuvasti puolison ja lasten syntymäaikojen muodostamia numerokuvioita ja ties mitä pihalla päivystävän aamuisen meriharakan ja taivaankappaleiden toisiinsa yhdistämistä.

Minulla ei ole kattavaa muistisääntövarantoa, eikä ohran tunnistamisesta ole tässä kohtaa apua, joten videolla tullaan menemään puhtaasti työmuistini varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että lunttipaperia tarvitaan.

Lunttipaperi

Marika ehdottaa, että videoon olisi kiva saada museo myös ulkopuolelta. Olen samaa mieltä. Lisäksi keskustelemme kankaiden kuvioista.  Mitä Timo Sarpaneva niistä mietti?  Huomaamme molemmat Ambiente-kankaiden “linnut”, joista muutama muukin on maininnut.

Kuvaus, käy!  

Tyhjässä museossa on kuvauspäivänä minun ja kuvaajan lisäksi vain kaksi museon työntekijää, hekin talon eri päissä. Työrauha on taattu.

Kuvausrupeama kestää 2,5 tuntia. Sen tuloksena syntyy viisiminuuttinen video. Suurin osa “sloteista” kuvataan kahteen tai kolmeen kertaan, sillä sössin sanoissani tai unohdan, mitä piti sanoa. Vain yksi pätkistä menee kerralla purkkiin. 

Kätken lunttipaperin ja lukulasini näyttelyesineenä olevan selailtavan kangasnäytepakan alle. Sen ääreen juoksen aina välillä kertaamaan seuraavan pätkän asiat.

Saan kuvauksen aikana täsmällisiä ohjeita kuvaajalta:

“Nouse jakkaralta normaalisti, älä pomppaa!”
“Aikaa on, älä pidä kiirettä.”
“Laita kädet eteen, niin kuin Sanna Marin!” 

Mieleeni ei ole jäänyt koronatiedotustilaisuuksissa esiintyneen pääministerin käsien paikka. Kuvaaja näyttää: vatsan päällä, kyynärpäät koukussa ja kädet päällekkäin. Asento tuntuu minusta oudolta. Silti tottelen kiltisti, ja se näyttää myöhemmin katsottuna ihmeen luonnolliselta.

“Käy. Ole hyvä!”

Seuraavana aamuna saan sähköpostiini videon linkin. Editoitu versio näyttää onnistuneelta. Valitsemani raati museon väkeä peukuttaa myös, peukut ylöspäin.  Ei muuta kuin julkaisu YouTubeen.

Katso video täältä. Huomaa kädet kohdissa 0:47 ja 4:06!

Kiitän näyttelyn tuottanutta Museo Milavidaa ja tutkija Mari Lindiä upeasta näyttelystä, kuvaaja Mika Haavistoa kärsivällisyydestä, ja työkavereita loistavasta tuesta!

Leila Stenroos, Rosenlew-museon intendentti